Sitä vaa sillo tällö pysähtyy ajattelemaan miten kipeeltä elämä joskus tuntuu. Ei niinkään se, että ite joutuu pettymään mut se, kun tietää että ite on tuottanut muille ihmisille tuskaa. Just niillä omilla valinnoillaan, teoilla ja sanoilla. Toisin sanottuna, se, kun tietää että ite on syy toisen pahaan oloon, ahdistaa tosi paljon. Nii paljo, että yöllä menee unet, päivisin taas keskittyminen. Sitä haluis pystyy auttamaan ja tukemaan jollakin tapaa, mut aina ei vaa osaa tai pysty. Toisinaa se on joku muu, joka pystyy auttamaa toista etkä sie. Se vetää mielen matalaks.
Joskus sydämee sattuu nii paljo, että haluis vaa ottaa veitsen ja leikata sydämen irti rinnasta, jottei enää koskis. Sen vois laittaa johonkin tallelokeroo, ja jatkaa vahvana elämää. Sillo tosin ei vois olla iloinenkaa ja elämä alkais maistuu tylsältä ja surut opettaa kestämään pettymyksiä. Tai niin ainaki väitetään. Ehkä ihan hyvä ettei niin voi tehä.
Näitte muutaman päivän aikana on tapahtunu kaikenlaist. On keskusteltu syvällisiä, on ollut hiljaisia hetkiä. On ollut pientä kinaa, on ollut myös niitä suurempia. On ollut suruja, mut onneks on ollut myös iloja.
En tiiä mitä mie haluan.
.
.
.
ps. huomenna kutsunnat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti