Pieni pala elämää

Illan aikana mietin asioita ja päätin kirjottaa ajanjaksosta, joka on varmaankin toiseksi eniten vaikuttanut miun elämässä. Se eniten vaikuttanut taitaa meillä kaikilla olla lapsuus, mutta en oo kertomassa siitä. Nyt kirjoitan miun yläasteen ja sen jälkeisestä ajasta. Tää ajanjakso on tärkeenä tekijänä muovannut miusta sellaisen, kuin mie oon nyt.

Ennen yläasteelle siirtymistä miulla oli tää oma pieni lähipiirini. Näin tarkemmin ajatellen neljä parempaa kaveria ja tietysti ala-asteen luokka kokonaisuutena, jonka kanssa olin hyvissä väleissä. Yläasteelle siirtyessäni kuitenkin kaverit karsiutuivat pois; sitä en osaa sanoa, että etäännyinkö mie heistä vai he miusta. Markus muutti Lappeenrantaan, jonka vuoksi ei tullut samalle yläasteelle. Kaksi muuta ajautuivat eri luokalle. Neljännestä välit katos muuten vain.

Mie jouduin varmaankin mein ikäluokan pahimmalle luokalle. Tai sanoisin, että toiseksi pahimmalle. Kotiluokkani E taisteli sen pahimman paikasta kiivaasti F-luokan kanssa, mutta taisi jäädä hopealle. Olin aika hukassa ilman kavereita ja siksi oman identiteetin rakentaminen oli vaikeaa. En sinänsä päässyt mukaan luokkani porukkaan, mutten jäänyt ulkopuolellekaan. Olin sellainen mukanaliikkuja, mielipideetön hissukka ja hiljainen hyväksyjä. Muutaman tytön kanssa mie tulinki aika hyvin toimeen, mutta en päässyt oikein samalle aaltopituudelle poikien kanssa. Mie oisin kouluun halunnut panostaa enemmän, mutta koska suuri osa luokkalaisista oli sellaista amisvalmista tavaraa, jota koulu ei kiinnostanut vittuakaan niin menokin oli sen mukaista. Ryhmätyöt oli helvettiä ja muutenkin luokallaolo ahdistavaa. Varsinaisesti en ollut kiusattu; toisinaan nälvittiin sen takia, koska en ollut samanlainen kuin muut ja pidin koulua sentään jonkunarvoisena, mutta välillä tuli koettua hyvinkin vahvaa hyljintää ja haukkumista. Luokallani oli kuitenkin paljon kiusatumpiakin henkilöitä; muunmuassa yksi pahimmista kiusaajista oli yksi pahimmista kiusatuista itse. Eikös niin sanotakin, että kiusatuista tulee kiusaajia?

Mie en ollut mikään atleetti, niinkuin luokkani muut pojat ja F-rinnakkaisluokan pojat, joiden kanssa meillä oli yhteistä liikuntaa. Liikunta muuttui ahdistavaksi ja myöhemmin  muodostin suorituspaineita, jotka näkyivät myös muussa koulunkäynnissä. En uskaltanut tuoda itseäni esille, enkä näyttää taitojani. Parempaan olisin varmasti pystynyt, mutta ilmapiiri ei pahemmin motivoinut. Apua ahdistukseen antoivat kuviksentunnit, joista löysin itselleni samankaltaisempaa seuraa. Mutta, koska olin pohjalla niin en osannut kiivetä ylöspäin. Mie oisin halunnut tehdä parempaa tuttavuutta joidenkin kanssa, mutta yksinkertaisesti en uskaltanut. Kaipa miulla oli pelko siitä, että miut torjuttais ja näin neutraalina ihmisenä olemisen turvallisena vaihtoehtona.

Vaikka sitä mie en arvostanut, että monet miun luokan oppilaista oli todella ylimielisiä ja kiusasivat muiden luokkien oppilaita tai arvostelivat joidenkin henkilöiden tyyliä, ulkonäköä tms. niin silti heissä oli myös paljon hyvää. En itseasiassa tuomitse keitään entisen luokkani ihmisistä läpimädiksi. Miut hyväksyttiin toisinaan porukkaan ja kohdeltiin kuin kaveria. Miuta saatettiin puolustaa, jos miulla oli sanaharkka jonkun kanssa. Mie uskalsin nauraa heidän seurassaan vapaasti ja tunsin, että miuta arvostettiin. Jos mie oisin ollut tippaakaan rohkeampi, niin oisin enemmän oma-aloitteisesti pyrkinyt ystävystymään joidenkin tiettyjen henkilöiden kanssa. Nykyään harmittaa, etten niin tehnyt.

Kotielämässä tämä oikeastaan näkyi siinä, että vietin vapaa-aikani yksin. Saatoin nähdä Markusta muutaman kerran vuoteen, mutta siihen se jäikin. Vietin hyvin paljon aikaa koneella ja mm. ajanvietoksi eksyin animuiden ihmeelliseen maailmaan. Äitini teki myös kahta vuorotyötä samaan aikaan, jotta pystyi ylläpitämään meillä lapsilla sitä tasoa, joihin olimme tottuneet vanhempiemme avioliiton aikana. Siskokin, jonka kanssa olimme erittäin läheisiä, muutti pois valmistuttuaan lukiosta ja veli katosi tyttöystävänsä luokse epävirallisesti asumaan. Näiden seikkojen vuoksi myöskään kotielämämme ei ollut kovin eloisaa, lukuunottamatta koiraamme Nappea, joka iloisesti piti äänitasoa korkealla. Koska äitini kävi töissä, niin opin kotitalouden salat jo varhain. En tosin vaatinut äidin läsnäoloa, koska pidin ruuanlaitosta ja halusin tehdä safkaa itse.

Tottakai äitini oli huolissaan sosiaalisesta tilanteestani ja yritti parantaa tilannetta suostuttelemalla miut aloittamaan jonkun uuden harrastuksen tai menemään joihinkin kerhoihin. Yritykseksi tosin ne jäivätkin, koska jääräpäisenä kieltäydyin, sillä uskoin pärjääväni itse. Yksinolo teki kyllä kipeää, mutta aikanaan onnistuin tukahduttamaan kivun ja opin nauttimaan yksinäisyyden hyvistä puolista. Toisinaan tuska kuitenkin palasi, koska halusin olla niinkuin muut; viettää aikaa kavereiden kanssa. Välillä miulle tuli itsetuhoisia ajatuksia mieleen ja tuumin, että välittäiskö kukaan jos mie katoisin. Onneks olin sen verran fiksu, että näin, että miulla oli välittävä perhe ympärillä ja osasin nähdä miun silloisessakin elämässä sen verran hyvää, etten mitään moisella teolla saavuttaisi.

Elämä on lahja ja sen takia se on arvokas. Sitä ei voi ostaa, eikä sitä voi ansaita. Jokaisella niitä on vain yksi, minkä takia sitä pitäisi haalia ja arvostaa.

Elämä on rankkaa, mutta rankenpaa on olla nauttimatta siitä.

Käännekohta tän kaiken yksinäisyyden ja melankolian keskellä oli miun oma ripari siinä mielessä, että se johdatti miut takasin sosiaaliseen elämään. Tai ei oikeastaan ripari, vaan enemmänkin riparin jälkeinen isoskoulutus. Mie olin jo pienenä lapsena paljon lastenleirejä käyneenä päättänyt, että miusta tulee isonen. Isonen oli sellainen hieno esimerkki ja lapsen näkökulmasta mahdottoman siisti ihminen. Noh, vielä riparilaisenakin.

Pomppuun meneminen jännitti ihan pirusti, koska miulla ei ollut ketään kaveria siellä. Oma isoseni sai houkuteltua minut käymään nuortenilloissakin, joissa tosin ensimmäisillä kerroilla mökötin hiljaa nurkassa ja observoin tilannetta, koska tosiaankin koko porukka oli miulle täysin tuntematon. Tottakai mie tiesin henkilöitä, mutten tuntenut. Taisi sillä porukalla olla myös oma varauksensa miuhun, koska mie heillekin tuntemattomana ja E-luokan jäsenenä olin jokseenkin kyseenalainen hahmo Arkissa. Mie kuitenkin kävin ahkerasti pompussa ja nuortenilloissa ja vähitellen aloin tuntemaan porukkaa ja luomaan siteitä muihin ihmisiin. Voisin sanoa sitoneeni uuden elämäni ensimmäiset ihmissuhteeni siellä.

Harmillista kyllä, en kuitenkaan osannut näyttää Arkin ulkopuolella sitä, että olin luonut omia kontakteja ja tätä mie häpeänkin nykyään paljon. Kaverit saatto huikata käytävällä ja pyytää luokseen, mutta mie en uskaltanut mennä. Tunsin olevani ikäänkuin kahlittuna luokkaani, ja kaikenlainen ryhmänpaine kohdistui miuhun. Miun päässä oikeastaan liikkui niinkin hulluja ajatuksia kuin, että miun ei sallittais eikä oletettais hankkivan kavereita muualta. Ikäänkuin E-luokka ois ainut mitä miulla olis saanut olla. En tiiä, minkä takia ajattelin näin, mutta kaipa pitkät yksinvietetyt ajat vaikutti miun psyykeeseen. Yläasteen aikana hankkimatta jääneet sosiaaliset taidot puuttuivat, enkä osannut oikein suhtautua tilanteeseen oikein. Kuitenkin, näissä tilanteissa vain pakenin paikalta jättäen hämmästyneitä katseita taakseni ja silloinkin, kun en, niin ahdisti ihan sikana.

Tosiaan, silloin mie olin vielä niitä tyyppejä jotka tuumaa: "Mitäköhän muut tästä ajattelevat"... onneksi kesällä 2009 sain karistettua yläasteen kahleet jaloistani.

Ysiluokan jälkeen miun äiti sai vakituisen työpaikan Hämeenlinnasta ja se olisi tarkoittanut sitä, että mie joudun muuttamaan. Tää oli kuitenkin yks niitä tilanteita, joissa mie pidin puoleni ja halusin muuttaa omilleni. Tietenkin äiti epäili miun kykenevyyttä siihen tän miun ajanjakson takia ja taisteli miun kanssa koko kesän asiasta. Loppujen lopuks äiti anto miun voittaa, lähtien koirien kanssa Hämeenlinnaan. Tää oli miullekin tosi hankala paikka, ja mie en ees muista kuinka pahalta miusta tuntui sen takia, että lensin itse vapaaehtoisesti pesästä. Siks mie sanonki teille nuorille, jotka kotona vielä asutte, älkää kiirehtikö sen muuton kanssa. Yhteinen aika sen oman perheen kanssa on tärkeämpää, kuin työ vielä uskottekaan. Tää tie ei oo se vähemmän kivinen!

Yläasteen aikana vietetty aika kasvatti miuta siinä mielessä tosi paljon, että mie ymmärrän mitä yksinolo on ja miltä se tuntuu. Empatiakyvyt muutenkin lähti huimaan nousuun. Mie opin olemaan riippumaton toisista ja opin näkemään asioita eri näkökulmista. Äidin töitten takia mie opin pitämään itsestäni huolta ja välillä äitin sairaana ollessa opin pitämään huolta myös muista. Ja tää omilleenmuuttaminen on taas kasvattanut miuta tietyllä tapaa paljon enemmän, kuin ketään muuta, oon oppinut tekemään kaiken vaadittavan. Mie oon oppinut, että mitään ei saa, jos sen eteen ei tee töitä. Näiden seikkojen takia miun kuori alkoi pikkuhiljaa murtumaan ja sisältä lens perhonen. Siitä en kyllä tiedä, että kuinka kaunis sellainen.

Mainitsin kuitenkin, että miulta jäi paljon sosiaalisia taitoja opettelematta yläasteen takia. Mie huomasin pompun alettua olevani hyvin itsekäs, koska olin tottunut siihen maailmaan, että miuta ei oo. Sitten kun huomasin, että hei, ihmisethän huomaa miut niin tein sen kyllä erittäin selväksi omilla teoillani, että minä.
Suuri kiitos miun kasvamiselle kuuluu Sannalle, koska hää on opettanut leijonanosan näistä miun sosiaalisista taidoista ja on ollut hyvin merkitsevä tekijä siinä minkälainen mie oon nyt. Sannan vuoksi mie osaan ilmaista itseäni paremmin, osaan pitää puoleni, ja oon vähemmän itsekkäämpi. Arvostan myös suuresti sitä, että kyseinen henkilö oikeastaan itse oma-aloitteisesti ystävystyi miun kanssa. Siitä mie oon todella otettu. Kiitos kuuluu tottakai myös miun äitille, joka yritti tehä paljon miun eteen ja joka tuki miuta sillo ku mie tukea tarvitsin.

Nykyään mie oon hyvin erilainen ihminen kuin silloin yläasteella. Pomppu opetti miuta olemaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, ja verrattuna menneeseen, jolloin kontaktien luominen oli haastavaa ja tuskallista, on miulle nykyään paljon helpompaa. Nyt miun itsetunto on paljon korkeemmalla. Mie luotan itteeni sekä uskon omiin kykyihini ja mahdollisuuksiini. Omistan paljon kavereita ja oman lähipiirini johon kuuluu näin karkeasti laskettuna neljä tärkeää ystävää.

Näin menneisyyttä taaksepäin katsoen, jos olisin ajautunut mille tahansa muulle luokalle, tilanteeni saattaisi olla toinen. Kaikilta muilta luokilta löytyi henkilöitä, joiden kanssa olen nykyään hyvin läheisiä. Mie en kuitenkaan oo kamalan harmissani kyseisestä seikasta, koska E-luokka opetti miulle paljon. Tässä oli pieni pala miun elämää. Halusin jakaa tän, koska haluun näyttää, että vaikka miten tuskalliselta elämä näyttää, niin kaikki voi kääntyä vielä parhain päin.

Kuunnelkaa toki yläpuolella oleva video, on yks miun lempikappaleista