Memories

Miks tää lomilta palaaminen on aina nii hankalaa. Tätä oon miettiny tähä mennessä joka ikinen päivä, jolloin on pitänyt palata leikkimään sotilasta. Itsestäänselvä kysymyshän tuo on - tietenki ne läheiset ihmiset täällä painaa kaikista eniten. Lisäks on vielä tuo aikatauluttomuus. Intissä pitää jatkuvasti olla kattomassa kelloa ja siksi aina kiire odottamaan seuraavaa palvelusta. Lomilla rannekellon voi heittää huoneen nurkaan ja elää oman rytmin mukaan. Sääli vaan, että nää menee niin nopeesti. Sunnuntaikin menee yleensä pilalle, koska tietää että illalla pitää suunnata takaisin.

Tänään bussilla Haminaan mukavasti puoli kuuden aikaan - puol sunnuntaita katos siinä. Ois iha jees, jos Haminas ois sama tsydeemi ku jossai Vekaralla, lomilta palaaminen ennen yhtätoista ja ei tarvii tehä pinkkaa/punkkaa. Kestäis lomat vähä pidempää..

Tän viikonlopun aikana tuli muisteltua kaikenlaist tapahtunutta näitte muutaman vuoden sisään, niin hyviä ku huonojaki muistoja. Lähti siitä, kun aloin selailemaan miun koneella olleita kuvia ja videoita menneitten vuosien varrelta ja niistä ajatukset lähti harhailemaan muihin hetkiin. Miulle tuli mieletön kaipuu taas lukioon, kun katsoin oman ikäluokan Wanhojentanssien kuva- ja videomateriaalia. Se oli aivan mieletön päivä. Tanssit suju todella hyvin, kaikilla oli hauskaa ja tunnelma oli jotain käsittämätöntä. Se oli se meiän hetki. Myös keltanokkakaste, perinneillat, potkiaiset, penkkarit ja monet muut oli mielessä niin paljon, että melkein kyyneleet tuli silmään. Miulla on ikävä lukioporukkaa...

Pelkästää en kuitenkaan lukiojuttuja muistellut vaan kävin myös läpi pomppujuttuja. Allun kanssa keskusteltiin ajasta, jolloin miun ikäluokka oli Arkissa sitä nuorinta sakkia ja minkälaist menoo sillo oli. Sekin aika oli sitä kultaista nuoruutta. Viime perjantain nuortenillassa mie havahduin huomaamaan, miten samanlainen tunnelma siellä oli verraten tuohon aikaan. Olin sillä hetkellä hyvin onnellinen. Kaipa myös siksi, että tajusin elämän jatkuvan noissa isostoiminnan piireissä, vaikka myö seniorit ollaaki "lähetty" pois.

Viikonlopun sana taitaakin miulla näistä johtuen olla ikävä. Näitten parin päivän aikana tuli murehdittuu myös tapahtuneita peruuttumatoomia ihmissuhdemuutoksia ja tällä hetkellä oon edelleen aika varpaisillaan monen asian suhteen, ettien viel tukevampaa asentoa. En oo oikeastaan kovin hyvin uskaltanut, tai ylipäätään halunnut puhua miun kuulumisista, samalla myös vetäytyen kauemmaks ihmisistä. Pien virheliike saattaa romuttaa kaiken. Miul on ikävä sitä aikaa, jolloin ei tarvinnut vaivata päätänsä niin monella asialla punniten erilaisia vaihtoehtoja. Sitä aikaa, milloin ihmissuhteet oli paremmin. Tai paremmin ja paremmin - varmaan valehtelen tuon sanoessani. Ainaha sitä draamaa tapahtuu ja muutoksia sattuu.