Ikäkriisi vol. 2

Huoh, toisinaa tulee huomattuu vieläki se fakta, että mie oon nyt jo kakskymppinen. Mie oon aikuinen? -ehei, en ainakaa haluais myöntää sitä itelleni. Vaikka mie kohtaan aikuisuuden innolla niin tavallaan haluaisin juuttua tähän aikaan ja olla ikuisesti nuori. Näinköhä oon löytäny sisältäni pienen Peter Panin?

Mitä aikuisuus kertoo miulle? Se lähinnä tuo miulle, surullista kylläkin, aika huonon kuvan: tylsää elämää, huolia ja yksinäisyyttä. En tiedä mistä oon repinyt tuon mallin itelleni, koska monienkaan miun tuntemien aikuisten elämään ei kuulu noita asioita ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Kaipa johtuu siitä, että useinkaan perhe-elämän alettua ei monilla riitä töiltä aikaa muuhun kuin sen oman pesän piirissä härväämiseen. Lisäksi omat kaverit saattavat asua pitkälläkin omien pesuiden lisäksi ja uusi verkostoituminen on liian vaivalloista.

Totta puhuen mie en halua sellaista aikuisuutta itelleni ja haluan vielä nauttia tästä nuoruuden ja aikuisuuden välimaastosta ja tehdä nuorille tyypillisiä juttuja. Mie haluan aivan mielettömästi tehdä kavereiden kanssa jotain erikoisempaa; haluan matkustella, suunnitella ja juhlia. Haluan valvoa öitä ja tehdä asioita spontaanisti.

Vaikka mie tiedän, että aikuisuus on jokaisen itsensä sanelemaa ja myö kasvetaan halki elämän hautaan asti niin silti tulee mietittyä esim. onko vielä lupa tehdä virheitä, vieläkö minä opin jotain, saako vielä nauttia elämästä ja muista ihmisistä samalla tavalla yms. Päällimmäisenä kuitenkin miut pelottaa tuo jos ystävät katoavat. Itse en suinkaan halua, että miusta tulee ihminen, joka muistaa ystäviä kortilla jouluna ja kerran vuoteen käy kylässä. Vaikka ois se tuleva kumppani kuinka upea niin se ei silti ystäviä tulis korvaamaan. Ei miulla.