6x4

Vähäiset aamut alkaa vaikuttaa miun toimintaan jo selvästi ja palvelusmotivaation vähenemisen seurauksena mie oon näin inttislangimaisesti gonahtanut. Käytännössä se näkyy siinä, ettei enää kiinnosta, ei jaksa suorittaa hommia hyvin ja jättää johtamisen retuperälle. Silti kuljen vielä harmaalla alueella ja yritän paikoin vielä innostua. Meikähän siis ei ole niitä kersantin nappuloita saanut, mutta reservin arvo olis ihan kiva. Eihän tällä mitään käytännön merkitystä ole, mutta miun kunnianhimonen puoli haluaa ottaa intistä kaiken irti ja kiivetä huipulle. Keräiltiin tänään alaisilta johtaja-arviointeja ja ilmeisesti oon ollut ihan hyvä johtaja. Oon pärjänny niillä alueilla, joihin panostinkin eli esimerkillisyys, yksilön kohtaaminen ja innostavuus, vaikkakin siellä oli muutama mieltä hämmentävä sattumakin joukossa.

Uf, oon edistyny muutaman asian suhteen vaikka moni ressaakin. Miun pianon myynti on hyvällä mallilla ja sitä tullaan parin viikon päästä kattomaan, miun jonotustilanteet loasin asuntoihin on hyvä ja oon yleisesti ollu tyytyväinen itteeni. Lisäks ostin spontaanisti suunniteltua aikasemmin uuden puhelimen, kun tuli hyvä tarjous vastaan. Mutta sitten on nää mieltä latistavat valintakokeet ja viime hetken turhauttava opiskelu. Kutsut tulee näin kätevästi viikkoa ennen kokeita (y), joten lomien anominen menee kikkailuks mut onnistunee.

Lisäks on tuo omasta asunnosta poismuuttaminen aiheuttanut päänvaivaa, mutta pianon myyminen on laittanu asioit vähä paremmalle alulle. Vuokraisännälle pitää viel soittaa ja sit asiat lähtee rullaa melkei itestää.

Mutta tosiaan, aamuja jäljellä enää 24. Fucking awesome.

Ikäkriisi vol. 2

Huoh, toisinaa tulee huomattuu vieläki se fakta, että mie oon nyt jo kakskymppinen. Mie oon aikuinen? -ehei, en ainakaa haluais myöntää sitä itelleni. Vaikka mie kohtaan aikuisuuden innolla niin tavallaan haluaisin juuttua tähän aikaan ja olla ikuisesti nuori. Näinköhä oon löytäny sisältäni pienen Peter Panin?

Mitä aikuisuus kertoo miulle? Se lähinnä tuo miulle, surullista kylläkin, aika huonon kuvan: tylsää elämää, huolia ja yksinäisyyttä. En tiedä mistä oon repinyt tuon mallin itelleni, koska monienkaan miun tuntemien aikuisten elämään ei kuulu noita asioita ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Kaipa johtuu siitä, että useinkaan perhe-elämän alettua ei monilla riitä töiltä aikaa muuhun kuin sen oman pesän piirissä härväämiseen. Lisäksi omat kaverit saattavat asua pitkälläkin omien pesuiden lisäksi ja uusi verkostoituminen on liian vaivalloista.

Totta puhuen mie en halua sellaista aikuisuutta itelleni ja haluan vielä nauttia tästä nuoruuden ja aikuisuuden välimaastosta ja tehdä nuorille tyypillisiä juttuja. Mie haluan aivan mielettömästi tehdä kavereiden kanssa jotain erikoisempaa; haluan matkustella, suunnitella ja juhlia. Haluan valvoa öitä ja tehdä asioita spontaanisti.

Vaikka mie tiedän, että aikuisuus on jokaisen itsensä sanelemaa ja myö kasvetaan halki elämän hautaan asti niin silti tulee mietittyä esim. onko vielä lupa tehdä virheitä, vieläkö minä opin jotain, saako vielä nauttia elämästä ja muista ihmisistä samalla tavalla yms. Päällimmäisenä kuitenkin miut pelottaa tuo jos ystävät katoavat. Itse en suinkaan halua, että miusta tulee ihminen, joka muistaa ystäviä kortilla jouluna ja kerran vuoteen käy kylässä. Vaikka ois se tuleva kumppani kuinka upea niin se ei silti ystäviä tulis korvaamaan. Ei miulla.

Köydenveto

Kuvitella, että joskus miun blogipäivitysväli oli kerran viikkoon. No mitäpä tuosta...

Tällä kertaa aattelin tehä pikkasen erilaisemman tekstin ja heittää taas syvällisempää näkökulmaa kehiin. Viikolla intissä tekemättömyyden keskellä tutustuin erääseen animusarjaan, ja katselin sitä iltaisin. Sarja kerto kaveriporukasta, jonka jäsenet kasvoivat toisistaan erilleen yhden porukkaan kuuluvan kuoltua. Vuosia myöhemmin tää kuollut tyttö palasi takaisin jonkinlaisena aaveena, vaikkakin vain päähenkilö kykeni tämän näkemään ja kuulemaan. Päähenkilö lähtee toteuttamaan tytön toivetta yhdistäen vanhan porukan, jotta se pääsis taivaaseen.

Hieno sarja näin btw. Tää pisti ajattelemaan omia läheisiä henkilöitä, joita miulla on ja oli ollut. Omista lapsuudenajan kavereista oon kasvanut erilleen ja hyviä taaperoaikoja tulee silloin tällöin muisteltua, kun näitä kyseisiä henkilöitä tapaa. Miulla on eräs ihan suht tuore tapaus, johon yritin pitää yhteyttä ja annoin uuden mahdollisuuden aina edellisen jälkeen, mutta vuoden jälkeen en enää jaksanut. Mie päätin siirtyä eteenpäin ja kiitin tätä kaikesta. Sen jälkeen en oo tän kanssa yhteyksissä ollut ja viime aikoina en juurikaan oo edes ajatellut asiaa, vaikkakin edelleen tulee toisinaan mieleen; pitäisikö yrittää vielä kerran?

Pohdittiin tänään, että näin elämän yhden muutosvaiheen kynnyksellä (muutto ja uusi opiskelupaikka) omat kaverisuhteetkin tulee muuttumaan. Toki uus opiskeluympäristö tuo varmasti uusia kasvoja mukaan, mutta niin se myös vie. Oon miettinyt omalla kohdallani, että kuka lähtee ja ketä jää. Muutamiin tiettyihin tulee ihan mielellää pidettyy yhteyttä myös puolin ja toisin, mutta tiiän jo että muutama jää pois. Köydenvetoa ei voi leikkiä yksin.

Mitenköhän parisuhde tulee omalla kohdalla vaikuttamaan asioihin? En tiiä, kun en oo vakavassa sellaisessa vielä ollut. Toivosin kuitenkin, että suhde kavereihin ei muutu, kuten esimerkkejä on ollut.