II/12 kotiutui sittenkin!

Vaikka olimmekin ensimmäinen saapumiserä 347 vuorokauden palvelusajalla, niin odottavan aika oli silti pitkä, ja aamuja tuntui olevan tuhottomasti. Johonkin ne aamut silti katosivat, koska nyt jäljellä on puhdas nolla. Odotettu hetki koitti ja nyt ollaankin sitten reservissä. Feels good.

Lähdin itse suorittamaan varusmiespalvelusta hyvällä, vaikkakin jännittyneellä mielellä. Tiesin, että tuo aika tulisi sisältämään monia rankkoja hetkiä, mutta myös enimmäkseen silti niitä hyviä. Tavoitteenani oli suorittaa vuoden varusmiespalvelus hyvin, koska uskoin siitä olevan eniten hyötyä elämää ajatellen. Lisäksi halusin saada kuntoni hyvälle tasolle ja tutustua uusiin ihmisiin.

Palvelusta aloittaessamme matkasimme muutaman muun kaverini kanssa kohti Haminaa tietämättä mitä odottaa. Sotilaskodissa tapahtuneen ilmoittautumisen jälkeen lähdimme kohti omia yksikköämme uusien ja ihmeellisten, ja valitettavasti myös melko painavien varusteiden kera. Reserviupseerikoulussa on kaksi perusyksikköä: Jääkärikomppania (JK) ja Kuljetuskomppania (KULJK). Muut kaverini lähtivät viettämään omaa alokasaikaansa tuonne ensimmäiseen, mutta minä muista poiketen pääsin KULJKhon ilmeisesti laitettuani esivalintoihin olevani kiinnostunut lääkintähuollosta. Siellä vietin sitten oman peruskoulutuskauteni.

Varusmiespalvelus jaetaan erilaisiin jaksoihin, joista ensimmäinen on P-kausi (Peruskoulutuskausi). Tietyistä tekijöistä johtuen tämä kesti Haminassa kuusi viikkoa normaalin kahdeksan sijaan. Tämä kausi on pääpiirteissään kaikille samanlainen ja keskittyy sotilaan perustaitojen opettamiseen.

P-Kausi

Omalla P-kaudellani ainakin itselläni ja eittämättä myös monella muulla oli aika jännittynyt olo, kun harva tunsi ennestään tupalaisiaan ja intin toiminta oli kaikille uutta. Tuvassani oli kahdeksan muuta alokasta, ja ensimmäisten muutaman päivän jälkeen aloimme tuntemaan toisiamme paremmin. Aloimme viettämään myös vapaa-aikaamme yhdessä, hakeuduimme toistemme seuraan ja tuimme toisiamme. Meille kehittyi oma me-henki ja selvisimme kaikesta P-kauden paskasta yhdessä. Omalta P-kaudelta jäi vahvasti mieleen kortinpeluut tuvassa. Elektroniikkahan oli meiltä kielletty, joten piti se aika käyttää jotenkin. Lisäksi mieleen jäi alokasleirimme. Ensimmäinen telttayö oli huikean tuntuinen, vaikkei yöllä juuri nukuttukaan kipinä-, kierto- ja poterovartion vuoksi. 
Ja yleisesti se sykkiminen. Tosiaan, olimme siis mortteja, nuoremman saapumiserän varusmiehiä, ja kaikki kurinpito ja vanhemman saapumiserän pilkka kohdistui meihin. Sitä siivoamisen, juoksemisen, tetsaamisen, marssimisen, ODOTTAMISEN, jäpittämisen ja puhuttelu-esittely-asian määrää. Aika ajoin minäkin koin pienimuotoista hajoamista kaiken tuon kurin ja valvonnan vuoksi, eikä asiaa auttanut se, että sillä hetkellä minulla itselläni oli muita vaivaavia tekijöitä eikä ketään kelle puhua sen verran henkilökohtaisista asioista. Välillä tuon kurjuuden keskellä ajatuksissa vilahti toiveenpoikasia lyhyemmästä palvelusajasta, mutta onneksi pidin pääni kylmänä.

Kuudennella viikolla saimme tietää omat koulutushaaramme, joiden valintaan vaikuttivat erilaiset pisteytettävät suoritukset ja arvioitavat ominaisuudet. Pääsin siihen, mihin halusinkin eli LÄÄK AUKkiin (Lääkintäaliupseerikurssi). Tämä siis tarkoitti sitä, että siirtyisin muiden aukkilaisten kanssa JKhon suorittamaan seuraavat seitsemän viikkoa AUK1, jonka jälkeen lähtisin erikoistumaan kenttälääkinnän oppeihin yhdeksäksi viikoksi Lahteen Hennalan varuskuntaan (AUK2) ja palaisin vuoden alussa Haminaan lääkintäaliupseerina. Näinhän siinä myös tapahtui. Olin ainut tästä Joutsenon porukasta, joka lähti johtajakoulutukseen. Yksi pääsi puolella vuodella kirjurina, toinen pääsi lääkintämieheksi, ja näin ollen oli myöhemmin myös omassa ryhmässäni ja kolmas suoritti kanssani vuoden varusmiespalveluksen, mutta kuskina.

Valapäivä

Ennen AUK1 oli kaksi ns. turhaa nollaviikoiksi kutsuttua viikkoa, johtuen tuosta lyhyemmästä P-kaudesta. Haminassa pidettiin tuolloin veteraanien kuorojuhla ja pääsin minäkin mm. heittämään lippaa arvon Tasavallan Presidentille. Tänä aikana aukkilaisille pidettiin myös perinteikkäät luulot pois-päivät, joka käsitti yksittäisen taistelijan etenemismuotoja, näin selkeämmin -konttaamista, ryömimistä ja syöksymistä eteenpäin kestokyvyn rajoilla. Tätä tehtiin monta tuntia helteellä edestakas jalkapallokenttää ilman juurikaan lepotaukoja. Ties kuinka monta kenttäpullollista tuona päivänä meni. Ehdottomasti henkilökohtaisesti intin rankin kokemus! Jalat ja kädet meni tämän seurauksena mukavasti auki, ja kaveri sai verenmyrkytyksenkin kentän hanhenpaskasta. Kokemus kuitenkin opetti löytämään sisältään voimavaroja myös silloin, kun niiden luuli jo täysin loppuneen.

AUK1

AUK1 alkaessa meille opetettiin yleistä sotilaskoulutusta, joka kohdistui pääasiassa P-kaudella opittujen asioiden hiomiseen, sekä ryhmänjohtajan taitojen oppimiseen. AUKin alkaessa mukaan tuli myös oppilasjohtajajärjestelmä, jonka myötä aloimme johtamaan toisiamme. Meille määritettiin viikottaiset johtajat ja suuri osa pääsi kokeilemaan vertaisjohtamistaitojaan. Itse en päässyt kokeilemaan oppilasjohtajan enkä oppilaspäällikön roolia ollenkaan AUKin aikana, mikä jäi ehkäpä hieman harmittamaan. Siitä olisi varmasti ollut hyötyä omaa johtajakautta ajatellen, sillä sen aikana jouduin vielä etsimään hieman itseäni johtajana.

Muistan erään aamun, kun olimme lähdössä suorittamaan taas yhtä uutta pyöräilymarssia ja olimme valmiina muodossa lähtemään matkaan auringon noustessa taivaanrannasta. Sinänsä tuossa hetkessä ei ollut mitään sen erikoisempaa, mutta sillä hetkellä yksinkertaisesti nautin siitä meidän porukasta ja tajusin konkreettisemmin erään seikan: oli edessä minkälaista paskaa tahansa, niin en ole ainut, joka sen kokee. Pahimmistakin esteistä pääsee läpi yhdessä. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.

Päälimmäisenä muistan AUK1 ajalta Tarmolan suunnistukset, pyöräilymarssit, Saksankankaalla tehdyt puolustus- ja hyökkäysharjoitukset, Jääkärileirin suolle majoittumisen sekä tiedusteluretket, MUKE-biisin (PMMP-Rakkaalleni, soi väistämättä joka kerta, kun käyvimme syömässä) ja helvetin sateisen ja kylmän ampumaharjoituksen. Tietenkin myös HuPa-Lämäri tuvan, eli Tupa 10.

Meiltä vaadittiin paljon ja jokainen teki parhaansa koulutöiden parissa ansaitakseen hyvät pisteet. Itse ylsin viidenkymmenen prosentin paremmalle puolelle pisteellisesti, ja ylenin AUK1 lopussa oppilaskorpraaliksi. Aukin ensimmäisen osan päättyessä oli osaltaan hankala lähteä Lahteen, kun itse kiinnyn ihmisiin niin helvetin helposti. Tutut naamat ja palveluskaverit täytyi jättää taaksepäin. Mutta sitten kun tulen takaisin, niin me kaikki olemme alikersantteja.

AUKII

SotLK Lääk AUK 2.j II/12

Nyt näin intin kokonaisuudessaan suorittaneena voin sanoa, että AUK2 oli minulle intin parasta aikaa. Alussa oli aika hajottavaa jatkaa palvelusta siellä, koska yksikkönä toimi vanha sairaalarakennus, tuvat olivat erittäin pieniä, ja niissä oli vammaisenkapeat sängyt. Lisäksi syömään mentiin muodossa, joka sinänsä ei poikennut Haminasta, mutta tulimme myös syömästä muodossa. Alkujärkytyksen jälkeen kuitenkin huomasin, että tämähän on sairaan mukavaa. Tietenkin oma osuutensa asiaan oli sillä, että lääkinnästä kiinnostuneena tekeminen ja oppiminen oli siellä mielekästä. Hajottaviakin tekijöitä toki oli. Neljä kappaletta palvelusviikon kestävää kenttäkoulutusharjoitusta, viiden kilometrin pituinen paarimarssi suon yli sekä myös RTK (Ryhmätaitokilpailu) toi omat hajottavuutensa mukaan, mutta ei tuolle kaikella paskalle voi enää muuta kuin nauraa. Suuri kiitos kuitenkin kuuluu Lääkintä AUKin porukalle, joka itsessään oli aivan mahtava. Sitä tutustu kaikkialta Suomesta tulleisiin ihmisiin ja näitä ihmisiä tosissaan on tullut ikävä. Oma joukkueeni ja oikeastaan oma tupani taisi sisältää kaikista töhöimmät jätkät koko lääkintä AUKissa, mutta kyllä se jokapäiväinen sirkus teki paljon muistoja. Sokerina pohjalla ovat tietenkin kurssin johtaja pappa-Pesonen ja oma joukkueenjohtajani änkyttävä setä-Partanen. 

Kerronpa näistä kenttäkoulutusharjoituksista hieman enemmän:

KKH1

Tällä leirillä tutustuimme Hälvälän maastoon. Harjoittelimme kenttälääkinnän alkeita ja opettelimme evakuointia. Marssimme takaisin kasarmille kevennetyssä taisteluvarustuksessa. Sinänsä melko turha leiri, koska asiat olisi voitu opetella myös kasarmilla.

KKHII

Ehkäpä hajottavin leiri näistä neljästä. Ei telttoja, vaan rakensimme laavut. Käytimme maapuuta ensimmäisen vuorokauden ajan. Muuten ihan mukava, mutta märästä makuupussista ei ollut oikein kiva herätä...saati sitten mennä seuraavana yönä nukkumaan sellaiseen. Leirin aikana suoritimme paarimarssin Hälvälän suon yli. Matkan aikana piti hieman kikkailla, ja usea upposikin suohon, mutta itse säilyin kuivajalkaisena.

KKHIII

Harjoitus keskittyi ensihoitopaikan (EHP) pystyttämiseen ja sitä tuli tehtyä useampaan kertaan. Harjoittelimme niin pitkään kunnes saimme sen alle kolmeenkymmeneen minuuttiin. Onnekkaat pääsivät tavoitteeseen jo puolenyön aikaan, mutta muut tahkosivat sitä iloisesti aamuyöhön. Leirin lopussa täyspakkausmarssi takaisin kasarmille.

KKHIV

Tällä leirillä harjaannuimme evakuointiketjuun, ja muodostimme osasta porukasta potilaskuvasto-osaston, joka näytteli potilaina. Potilaat tuotiin EHP:lle hoidettaviksi, josta siirrettiin ensihoitoasemalle (EHAS) jatkotoimenpiteitä varten. Tämä ralli toimi kellon ympäri, ja vuorokauden välein suoritettiin toimipisteiden vaihto, että kaikki pääsisivät toimimaan EHP:llä, EHASilla ja näyttelemään PotKUssa. Potilaskuvauksessa käytettiin paljon erilaisia maaleja, vahoja ja valmiita vammoja, jotka antoivat hieman persoonaa harjoitukseen.

Tällä leirillä jäi syvästi mieleen tupakaverini Kaipaisen tutustuttama perhos-laulu. Laulettiin tätä koko teltta väsyneinä aina vain uudestaan ja uudestaan. Mitä parhautta :)

Lahdesta lähtiessäni olin tuore ja innokas lääkintäaliupseeri ja vietin siinä puolentoistaviikon mittaisen kurssiloman. Hennalasta oli haikea lähteä, mutta halu oli suuri tavata Haminan kaverit näin parin kuukauden jälkeen. Myös omaa perusyksikköä oli tullut ikävä. KULJK oli kotini jälleen kerran.

Johtajakausi

Enää ei oltu oppilaita vaan alikersantteja. Se oli upea tunne, kun vastaantulevat mortit tervehtivät ja puhuttelivat sinua. Itse ei tarvinnut tehdä juurikaan mitään, koska uudet mortit hoitivat nyt kaiken. Emme päässeet tosin itse hyötymään tästä, kuin paremmin vasta muutaman kuukauden jälkeen. Saimme oman miehistön, mutta koska miehistö oli samaa saapumiserää kuin me, ei johtaminen ollut ihan niin yksioikoista ja osallistuimme tekemiseen samalla tavalla kuin muutkin. Me aliupseerit onneksi saimme kuitenkin nauttia koulutuksen suomaa etua, näin tuttavallisemmin KSE:tä, kun jouduimme päivystysginekseen vain pari kertaa, niinä hetkinä kun miehistön ei ollut mahdollista päivystää. Välillä huvitti, kun vahemmalla miehistöllä alkoi olla sen verran vähän aamuja, että heillä päivän suurin ongelma oli sen päättäminen, että kuka vie postin. 

Miehistön aamujen vähetessä myös johtaminen kävi yhä vain hankalammaksi, mutta ilon ajat kuitenkin koittivat, kun vanhempi miehistö kotiutui ja saimme omat morttimme. Yhdeksän omaa nakkikonetta. Samaan aikaan meille tuli enemmän töitä näin johtamisen kannalta, mutta samaan aikaan myös ne viimeisetkin paskat vähenivät. Moni voisi sanoa, ettemme me siellä veksissä muuta tehneetkään kuin istuimme perseellämme, mutta kyllä sitä tekemistä oli. Tietenkin välillä tuli pieniä jaksoja, jolloin palveluspäivä meni päivystäjän toimistossa istuessa, tai ryhmänjohtajien tuvassa nukkuessa, mutta pääosin meillä oli koulutuksia pidettävänä muille tai itsellemme.

Yleisesti mitä johtajakaudesta on jäänyt mieleen, on se yleinen arki. Sen erikoisempia muistoja ei tullut johtuen kai siitä, että ei ollut enää mitään paskaa mitä muistella jälkikäteen. Eniten mielessä on nämä johtajakollegat, joiden kanssa tuli vietettyä lähes jokainen päivä heittäen vitsiä, riidellen ja suunnitellen asioita. Johtajina meillä jokaisella oli omat vahvuutemme ja täydensimme toisiemme puutteita. Itse jäin sotilaallisuudessa kuitenkin astetta heikommalle, enkä päässyt yrityksistä huolimatta huipulle. Johtajakollegat ylenivät ansaitusti kersanteiksi, mutta minä tulen sitten perästä sitten mahdollisissa kertausharjoituksissa näin ressun alikessuna.

Sain intistä todellakin paljon irti. Itsessään lääkintäkoulutuksesta on jo paljon hyötyä näin uraa ajatellen. Lisäksi näin ihmisenä on tullut kasvettua sentti tai pari, itsestäni on tullut ainakin paljon itsevarmempi ja vastuullisempi henkilö. Hyvää kuntoa tosin ei tullut, vaikka morttikaudenlopussa sellainen olikin. Johtajakausi teki tehtävänsä ja olen sen suhteen aloituspisteessä.
Mukaan lähti myös kourallinen uusia kavereita, ja toivoisin heitä näkevän myös jatkossakin. Kiitos teille kaikki varusmiesjohtajat, lääkintä AUK, P-kauden tupa, vanha- ja uusi miehistö. Teitä jään kaipaamaan!

Nohevat lääkintäaliupseerit Tavi, Julkunen, Wecksten ja tj0

Tupa 18 4ever

Urpå

Tapahtui eräänä perjantaiyönä:

Vietettiin tässä iltaa kaverin kaa pelailun merkeissä. Päätettiin pitää tauko, ennenkuin jatketaan ja haettiin nakkarilta ruokaa.

Tultiin takas ja huomasin, että miul ei ollut kotiavaimii mukana. Olin ottanut pitkästä aikaa piilolinssit pois silmistä, kun toinen silmä oli niin ärtynyt. Siinä tulin sit puolsokeena ottaneeks väärät avaimet pöydältä, kun ne muistutti kotiavaimia. Fuufuu.

Miun kännykkä jäi myös sisälle.

Siinä pienehkössä paniikissa päätin herättää toisessa rapussa asuvan yleisavaimenhaltijan, joskos se suostuis avaamaan meille oven. Kello oli tosiaan yksi yöllä. Soitin ovikelloa muutaman kerran. Kyllä se siellä oli, muttei avannu. En kyl itekkää ois avannu kenellekää siihen aikaan.

Käytiin kattomassa vielä kaverin kaa, joskos ikkunasta vois kiivetä sisään, kun muistaakseni olin jättänyt sen auki. Mutta eipä ollut.

Vaihtoehtojen ollessa vähissä hankin pienten mutkien kautta itelleni majapaikan toiselta kaverilta, ensimmäinen lähti omaan kotiinsa nukkumaan. Vähän naurettiin siinä kyl ja painuttiin sit pehkuihin.

Aamulla kävin kyselemässä uudestaan yleisavainta. Odottamani nainen ei avannutkaan ovea, koska oli ilmeisesti muuttanut pois. Sen sijaan ovella oli nuori maahanmuuttajatyttö (tai näin oletan), joka oli pelännyt koko yön, eikä sen takia ollut saanut unta, koska luuli että mie oon joku mamunvihaaja. Pahoittelin kamalasti ja häivyin nolona pois.

Viimeisenä oljenkortena soitin kaverin isän puhelimella ovenavauspalveluun, ja nyt odottelen sitä viidenkymmenen euron laskua. Mutta pääsinpä sisälle.

Ystävällisin terveisin
Urpå

PS. se ikkuna oli kuitenkin auki... -_-

-
-
-
Ei hitto nauran tääl itelleni :D

Maanantaiaamu

Huoh, uusi aamu alkanut. Ollaan veksissä, ei mitään erityisiä hommia. Toiveikkaana menin jääkaapista etsimään lihapiirakkaa, mutta johan sen joku oli ehtinyt syödä prkl. Ei nyt oikei nappaa. Onneks huomenna lomille.

Tosiaa joo, miul on sairaanhoidon valintakokeet keskiviikkona ja jännittää taas ihan snadisti. Nyt ehkäpä hieman kaduttaa se etten arroganttina ja varmana hakenut perusamikseen, mutta pidän toiveet korkeella, että pääsen oppilaitokseen sisään. Ja onhan toki tuo jälkihakukin olemassa, jonka tosin olin jättänyt huomioimatta.

Alkais olla aika hyvin kuitenki asiat järjestyksessä. Intti loppusuoralla, uus kämppä tiedossa ja poismuuttosta ilmoitettu vuokraisännälle. Perheen puolesta ilmeisesti saan muuttoapua tavaroiden siirtämiseen, mutta kavereilta voisin huolia siivous ja tavaroidenlajitteluapua, mut viel ei oo aika murehtia sitä. Muuten asiat siis jees. Ainoastaan piano ressaa jälleen kerran, tarjous siitä peruttiin ja etin jälleen uutta ostajaa dääm.