Hurjaa

Hahaa, nyt on kieltämättä hyvät fiilikset. Koulussa selvitty avoimen opiskelijana jouluun asti ja ihan hyvin tuloksin. Kaikki samat kurssit suoritettuna kuin muillakin tuota lyhyttä harjoittelua lukuunottamatta, mutta suunnittelin sen ehkäpä suorittavani viikonloppukeikkoina, jos saan. Huomasin myös, että miulla on jo uus opiskelijanumero ja ryhmätunnuksena SHK14 - sitä odotellessa, kun ryhmätunnus vaihtuu SH13 niin meikä on sitten virallisesti osa luokkaa!

Miun loma alko viime viikon perjantaina luokan pikkujoulujen merkeissä ja pitkästä aikaa tuli juhlittua kunnolla. Oli hiton hauskaa ja tekis miel ottaa uusiks. Mutta kaipa on niihin seuraavien juhlien odottelemiseen tyytyminen. Angstaan jo täällä ku näen porukan vasta kuukauden päästä, mut kaipa tästä lomasta pitää yrittää nyt nauttia, kun syksy on niin rankasti(:D:DD) puunattu läpi.

Suunnitelmissa on siis lähteä jälleen kerran äiteen luokse Hämeenlinnaan viettelemään joulua. Hyppään huomenna junaan ja tuun jossain vaiheessa takaisin. Tapsan tansseihin yritetty houkutella, mut teen sen päätöksen sitten ihan fiilispohjalta. Mistäs sitä tietää, että viihtyykö siellä Hämeenlinnassa pidempääkin? Uutena vuotena miitataan vanhan porukan kanssa joten aika upee ilta siis tiedossa.

Mitäs muuta, tehtiin Mitjan kaa kämppään joulusiivous. Yleisellä kaliiberilla ei kai mitään sen kummoisempaa, mutta meiän normaaleihin siivoomisiin nähden täällä on nyt aika puhdasta. Viime hetken paniikkilahjat tuli ostettuu ja sitten se parhain. Meikä kävi tänään varaamassa ajan tatuoijalle ja parin viikon päästä on jo leima kädessä :) Tätä on ootettu niin pitkään!

Turhanpäiväistä

Kas, kello lähentelee puoltayötä. Huomenna on aikaseen koulua, mutta koska tuleva viikko on oikein rento, niin ajattelin olla välittämättä kellosta ja jatkaa kukkumista. Eipä sillä, teenhän mie sitä muutenkin. Soittelin tuossa jonkun aikaa pianoa ja sitten mietin mitä tehdä sen jälkeen. Muistin tän blogin olemassaolon ja tässäpä nyt kirjoitan tätä turhanpäiväistä paskaa- päivitystä :)

Tän viikon kohokohtiin kuului alkuviikosta vapaapäivä, jota pidensin omalla lomalla väliviikonlopuksi. Mie en tehnyt juuri mitään hyödyllistä, mutta viikonloputhan on väistämättä hauskoja niin who cares. Loppuviikosta itsenäisyyspäivälomalla kävin äitin kanssa siskon luona (ja siinä samalla myös kummeilemassa). Torstaina meillä oli ikääntyneen hoitotyön tentti, johon mie jätin lukematta miun tutorin painostuksista aimon osuuden kirjasta, mutta koe vaikutti sen verran helpolta, että saatoin ehkä tarinoida itseni läpi. Ja ainiin, sain fysiologian ja anatomian tentistä vitosen MITÄ VITTUA! Muulla luokalla ei vissiin mennyt ihan hyvin, mutta mie heittelen täällä kärrynpyörää. Huomaa, että kaverin kanssa opiskelusta on hyötyä, tätä hyödynnetään jatkossakin!

Tällä hetkellä joulun tavoitteisiin on kuulunut:

• Jolulahjat
• Joulukortit
• Piparkakkutalo

...mutta  ainoastaan ensimmäisen sain vietyy siihen mallille, että mietin mitä hankkisin kullekin. Mutta mie tein sen kaukotyhmänä liian aikasee, enkä enää muista mitä piti hankkia .___. Lisäks miun rahapussi on kärsinyt anoreksiasta jo jonkun aikaa, niin varmaa menee soveltamiseks. Joulukorttei haluaisin lähetellä muille, kun mie saan niitä aina niin paljon suvulta ja muilta. Tosin, mie luulen että puoli sukua ei edes tiedä että mie oon muuttanut pois zenosta joten toivon, että postin uudelleenohjauspalvelu pelaa :D

Tuosta piparkakkutalosta sen verran, että oon altistunut nyt niin paljon erilaisille ideoille, että haluaisin itekin tehdä (muumi)talon. Mutta kaupan takinaa en halua, koska teen itse parempaa ja muotit pitää nakerrella itse. Onhan tuossa hommaa, mutta ehkä mie pystyn siihen.

Tällä viikolla oon kärsinyt (vaiko nauttinut?) taas monista inttiunista ja siksi kaivannut aikaa, mitä en saa takaisin. Lisäksi miuta vaivaa läheisyydenkaipuu ja koen vaihteeks ristiriitaisia tunteita, mutta mie luotan siihen, että sydän näyttää aikanaan suunnan :)

EDIT: kukkuminen edistyikin yöunien skippaukseksi. Vaihteeksi taas näin!

Ylöspäin

Mie oon suoraan sanottuna hiukan pettynyt itteeni ku en oo kirjotellut taaskaan pieneen ikuisuuteen. Tälläkin välillä on tapahtunut vaikka mitä, mutta eihän Sepi enää niin vanhoja asioita osaa kirjoittaa ylös.

Mutta ehkäpä suurinpana kohokohtana pitkiin aikoihin MIE PÄÄSIN KOULUUN. Miulla oli valintakokeet tuossa kuukausi takaperin ja vaikka meni todella hyvin verrattuna aikaisempiin kertoihin nii kokemuksen vuoks en voinut olla täysin varma pääsystäni. Jännitti siis sikana, mutta sitä onneks lievitti perhe, kaverit ja luokkatoverit, jotka usko miunkin puolesta paremman vaihtoehdon puolesta....ja tässä ollaan. Taisin saada pisteistä vielä omat henkilökohtaset maksimini :3 Eli siis mie jatkan tammikuun alussa _virallisesti_ SH13-ryhmässä ja saan opintoetuudet + harjoitteluunmeno-oikeudet. Kannatti mennä avoimelle puolelle opiskelemaan, voin suositella!

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että oon saanut tyydytettyä miun oman verkostoitumisen ja liittymisen tarpeen. Kavereiden ja oman muuton seurauksena omaan elämään jäi kuitenkin niin iso aukko niistä kauemmaks siirtyneistä ihmissuhteista, mutta nyt näyttää vähän paremmalta, kun oon tutustunut niin moneen hienoon ihmiseen. Uusille teille menneitä kavereita kaipaan aivan valtavasti, mutta onneksi heitäkin tulee vielä nähtyä ja pidettyä yhteyttä.

Lisäksi sain uuden tietokoneen kasattua by Juuso, ja hyvä näin, koska mie oikeasti mietin milloin tuo entinen räjähtää. Tosin sain tuhottua sen sellaiseen kuntoon tässä vaihdon yhteydessä, että näinköhän haluan laittaa sitä vahinkoa uudelleen kiertämään vai vienkö suoraan kaatikselle kun siihen tulee mahdollisuus.

Viime aikoina niin monessa asiassa mie koin epäonnistuvani niin koulun, kavereiden kuin muittenkin saavutusten suhteen, mutta pelkästään tuo kouluun pääsy piristi miuta paljon. Miul ei tällä kertaa muuta :)

Heips

Miulla ei oo ollenkaan kirjoitusfiilistä, mutta koska miun edellisestä päivityksestä on jo aikaa nii kirjottelen mie jotain,  niin pysyy muutkin ihmiset kartalla, että missä mennään. Viimesen kuukauden aikana miun elämä on sen tasapaksun arjen sijaan jos jonkinlaista käyrää ylös sekä alas, mutta mie luulisin sen pääpainon olleen tuolla ylempänä. Joo, aika hauskaa miul on ollu.

Mie tosiaan aloitin avoimen ammattikorkeakoulun opiskelijana tuolla Saimaan ammattikorkeakoulussa  hoitotyön koulutusalalla - ja avoimen opiskelijana mie kuljen perusopiskelijoiden mukana, miulla on oma viiteryhmä (oma luokka) ja miulta vaaditaan samat asiat kuin muiltakin. Päältäpäin siis olen opiskelija siinä missä muutkin, mutta muutama seikka rajoittaa miun opiskelua. Avoimen opiskelijoilla ei ole oikeutta opintoetuuksiin, tää siis käsittää opintotuen, ateriatuen, oikeuden liittyä opiskelijajärjestöihin yms. Toimeentulotuki on silti kaveri ja ruokailut oon saanu järjestettyä joko lainaten Mitjan ateriatukikorttia, tai sitten vain käynyt paikassa missä sitä ei kysytä. Useimmiten oon kuitenkin ottanut vain sämpylän, ja pitänyt hedelmiä ja juomista mukana. Eniten miuta vituttaa kuitenkin se, etten mie pääse osallistumaan syksyn harjotteluun ja keväänkin harjottelun joudun jotenkin sumplimaan, olettaen että tällä kerralla pääsisin sisään laitokseen. Niin joo, täs syksyl on tosiaan haut ja jos pääsen sisään niin jatkan tammikuussa samassa ryhmässä sitten perusopiskelijana.

Koulu on ollut kuitenkin tosi kivaa, mie tykkään mielettömästi meiän luokasta ja oppiaineista tiettyä paria lukuunottamatta. Eron lukioon huomaa ei pelkästään työmäärässä, mutta myös koulukirjojen osalta. Miul ois tarkotuksena ostaa uus tietokone täs parin kuukauden sisään, mutta ellen saa jotenkin huijattua itselleni rahaa, niin varmaan viivästyy edelleen. Meinaan, että säästämisestä huolimatta tuota rahatilanne ei oo niin positiivinen.

Jotku tietää, jotku ehkä arvaskin, että miulla oli tuossa juttua erään henkilön kanssa. Miulla oli hauskaa ja olin mielettömän onnellinen, että miekin pääsin kokemaan sitä läheisyyttä mitä suurin osa miun kavereista nauttii tälläkin hetkellä. Kuvio on kuitenkin mennyt monimutkasemmaks eikä aikataulutkaan enää natsaa, joten jos ihmeitä ei tapahdu, niin se tais olla sitten tässä. Tottakai harmittaa, mutta niin monta muuttujaa mukana!

Sitten on tää yleinen arki. Ollaan Mitjan kaa asuttu kämppiksinä reilu pari kuukautta ja hyvinhän tää on mennyt. Yhteinen arki sujuu, välil tehää ruokaa kimppaan ja muutenkin olo on vähän rennompaa. Ei tarvii jatkuvasti olla omissa oloissaan, mutta se yksityisyyden saaminenkin onnistuu. Oon kuitenkin huomannut (odotetusti), että tästä kaikesta huolimatta kyllä sitä entistä yksiötä ja sen asumisen helppoutta tulee ikävä. Kyllähän tääkin on helppoa, mutta vaan eri tavalla. Tarpeet kuitenkaan vielä omaan asuntoon ei oo todellakaan suuret, tällane asuminen on halpaa, en jaksais uutta muuttoa ja miust on kiva kiusata Mitjaa, joten kaipa mie täällä vielä viihdyn :)

Ja ainiin, meikä ottaa tatuoinnin. Sillon tällön ajatus on käynyt mielessä ja toisinaa kehitellyt omaa kuvaakin, mutta ei ollu onnistunu. Mutta sitten muutin aihetta musiikkiin, ja aloin tekee itelleni kuvaa. Yllättävän nopeasti sopiva malli kehittyikin ja se on enää viimeistelyä ja tatuoimista vailla :3

Maailman onnellisin

Otsikko kertoo

Perhosia

Pääpuolin alan olla sopeutunut tuohon uuteen kämppään, eikä siis ahdista enää niin paljon. Tällä hetkellä rageen oikeastaan vaan sen miun huoneen lämpötilasta, koska se tosiaankin lämpenee hiton nopeasti, kun ovi on suljettuna. Tää tietää vielä ongelmia myöhemmin. Onneks saan äitiltä hänelle tarpeettoman tornipuhaltajan tuomaan helpotusta arkeen!

Matkustin alkuviikosta taas visiitille äitin luokse tänne Hämeenlinnaa ja onhan se aika ihan mukavasti tääl menny, vaikkakaan tääl ei sen erityisempää aktiviteettia ookaan ollu. Pari päivää meni äitin koneen kans taistelles kun siinä oli mikälie järjestelmähäiriö/virus, ja kokeilin kaikki temppuni, ja vähän enemmänkin korjatakseni sen, mutta parin riskin takia sain sen vaan enemmän sekasin. Lopulta asensin käyttiksen uudestaan ja tuunasin suojausasetuksii ja täst tuli entistä ehompi. Parempi kai näin :P Tän projektin jälkeen oonki vaa maannu paikoillani ja leikkiny lahnaa. Tosin käytii metäs tänää sienes (hehe) ja äiti opetti miulle kädestä pitäen sämpylätaikinan teon ku ei oo sen tekeminen miul aikasemmin napannu.

Lisäks aion panostaa taas muutenkin itteni kehittämiseen. Oon suunnitellu aloittavani aamulenkit paremman vireystason saamiseks ja tänää aloin opettelee kymmensormijärjestelmän käyttämistä ihan vaan arjen helpottamista varten. Tää melkein jo sujuu :)

Tää oli nyt tällainen pikkupäivitys. Mitään erikoisempaa miulle ei oikein kuulu lukuunottamatta sitä, että oon lähteny verkostoitumaa hyvin lpr:n alueelle ja saanu uusii kamui. Pikkasen myös perhosia vatsassa ;)

Karuselli

Huoh ... on taas vaihteeks niin epätodellinen olo, enkä tiedä miten päin olla. Nää riparit on miulle ollut viime aikoina aina vaan samanlaisia. Juutun niin kovasti siihen leirielämään kiinni ja niihin ihmisiin, että tää normaali elämä sen jälkeen tuntuu jotenkin niin vaikealta. Nytkin mie harkitsen, että joskos sitä vielä yhden kävis, vaikka miulla näitä viimeisiä leirejä on ollut jo nyt öö ... kolme kappaletta?  Koska huomattu on, että näistä hommista on tosi vaikea päästä eroon. Jotenki päädyn noihin vain uudestaan ja uudestaan.

Mutta kaikki tämähän kertoo siitä, että oli hyvin onnistunut leiri. Lisäks oon entistä enemmä sitä mieltä, että miun kutsumus on nuorisotyöohjaajana. Kunhan sen sairaanhoitajakoulutuksen kävisi ensiks, koska sekin kiinnostaa paljon. Oon jo parista suunnasta kuullut kommentteja tyyliin miksi opiskella jotain muuta kuin sitä miks aikoo myöhemmin ryhtyä. Miulla syinä on puhtaasti vain kiinnostuksen kohteet ja ammatillinen turva. Mie haluan oppia elämässä asiat, jotka koen kiinnostavana ja haluan kokeilla eri asioita. Koska yolo, lol.

Takas ripariin!  Kyseessä oli siis LP5 leiri tuolta Lappeen puolelta. Päästiin olemaan miulle hyvinkin tutussa ja rakkaassa paikassa, Kesärannassa, vaikkakin outoa oli olla siellä toisen seurakunnan porukalla ja säännöillä. Myös ruoka oli muuttunut paljon pahempaan suuntaan, koska alkuperäsii emäntiä taitaa siellä olla enää yks jäljellä. Oli se ruoka kuitenki ihan hyvää :) Mein isos-ohjaajatiimi oli yks parhaimpia mitä miulla on ollut. Mie opin paljon ja uskon, että miultakin opittiin. Varsinkin iltaohjelmat meni putkeen ja henkilökohtasesti liikutuin, kun miuta ylistettiin niin hyväks näyttelijäks. Tuolla leirillä mie kuitenkin huomasin miun roolin tavallaan muuttuneen, koska ikäero tän vuoden riparilaisiin on kuitenkin jo viisi vuotta. Osittain harmitti, kun en samalla tavalla enää ollut helposti lähestyttävä useimmille, vaikkakin muutamaan nuoreen miun charmi vielä tehosi. Mutta näin intin jälkeen, mie oon oikein tyytyväinen siihen, että osasin hyödyntää myös siellä opittuja taitoja. Valitettavasti se vaikutti myös muuhunkin. Laitosmaiseen rytmiin tottuminen toi höyhensaarille mukaan inttiseikkailut ja kävin vähän tiedustelees unissa metässä. Ihan kiva!

Kerroin leirillä omassa hartaudessani oman elämäni kompastuskivistä. Siitä, miten sisäänpäin kääntynyt olin ja kuinka pienet miun sosiaaliset taidot olivat. Lisäksi kerroin, että vaikka uskoltani olenkin lähemmäs agnostikko ja suhtaudun kaikkeen kristilliseen opetukseen kriittisesti, mie silti oon noissa jutuissa mukana. Osittain siks, koska tuo on niin kivaa, mutta myös siks, että annan itelleni mahdollisuuksia vielä jossain vaiheessa saavuttaa vakaampi usko. Mie tiedän olleeni joillekuille esimerkkinä miun isosuran aikana, ja mie toivon olevani myös joillekin näille nuorille, joita tuolla leirillä oli. Mie haluan omalta osaltani näyttää, että kuopasta voi nousta ja että epäusko on sallittua. Miunkin itsetunnossa on vielä kohenemisen varaa, mutta palaute siitä, että mie oon tehnyt jotain kerrankin hyvin, auttaa jo paljon :)

Seuraavat päivät meneekin sit sopeutuessa tuosta leiristä, joten sen "karusellin" vauhdin hiljentymistä odotellessa. Sunnuntaina on konfis, jonka jälkeen se palautuminen voi varsinaisesti alkaa. Ja ainiin, tänään kävin lintsillä. Had fun!

Ja tosiaan, miun suunnitelmat pianonsoiton opettamisesta alkaa saada vihdoinkin konkreettista muotoa. Löysin itelleni oppilaan ja oon aika täpinöissäni. Toisenkin voisin vielä ottaa , joten sitä metsästäessä :)

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Jopas tästä on taas vierähtänyt aikaa, kun oon viimeeks kirjoittanut. Sillä hetkellä elämäntilanne oli kaaottinen. Tieto siitä, että ei ollut opiskelupaikkaa aiheutti miulle huolta ja murhetta hyvin pitkän aikaa, mutta solmu alkoi siitä kuitenkin aukeamaan. Puhtaasti voin sanoa, että mie en suoriutunut valintakokeissa huonosti. Miulla oli todella hyvät pisteet, ja jos olisi niin paljon olla viime vuonna, niin mie oisin päässyt sisälle. Ryhmäkoko tänä vuonna oli nyt vaan niin paljon pienempi. Nytkin jäi parista pisteestä kiinni, juuri sen ykkösvaihtoehdon verran. Nyt kaduttaa etten ollut laittanut sitä ensimmäiseksi.

Tällä hetkellä avoin AMK kuulostaa oikein hyvältä, ja sinne aion hakeakin. Käsittääkseni siellä järjestetään hoitotyön koulutusjakso, jossa opiskelen täysin samoja juttuja kuin tutkinto-opiskelijat. Seuraavana vuonna, jos pääsen sisään, jatkaisin toisen vuoden opiskelijoiden mukana, eli en menettäisi yhtään mitään. Ehkäpä ainoana miinuksena maksullinen puoli ja opintoetuuttomuus. Silti tyhjää parempi. Hakijat otetaan sisään ilmoittautumisjärjestyksessä, joten pidän kyllä huolen siitä, että olen ensimmäisten joukossa ilmoittautuneena.

Mutta tosiaan, miullakin elämä otti ihan uuden suunnan, kun muutin Joutsenosta pois tänne Lappeenrantaan. Siinä missä useimmat muut miun ikäset muuttaa ns. omilleen, mie lähestyn asiaa täysin toisesta suunnasta. Neljän vuoden täysin itsenäinen asumisen muuttuminen puoli-itsenäiseen soluoleskeluun on aiheuttanut miulle jo nyt kuluneen vuorokauden aikana helvetisti ahdistusta, ja mie toivon, etten tästä enää kovin paljoo mene alaspäin. Miun arvostamat tila ja yksityisyys on vähentynyt huomattavasti, mutta uskon tän kokemuksen kasvattavan miuta huomattavasti. Tästä on sitten helppo siirtyä asumaan joko parisuhteessa tai sitten taas itsekseen; sehän miulle on jo tuttua.

Oon mie ahdistuksesta huolimatta kuitenkin aika tyytyväinen. Asun miun kaverin kanssa, jonka takia tää ainakin tuntuu helpolta. Yhteisen arjen pyörittäminen on mahdollista ja ruokakulujen yhdistämistä pystyy tekemään. Toki tässäkin tulee varmasti ne kuuluisat kompastuskivet vastaan ennemmin tai myöhemmin. Tällä hetkellä asiat kuitenkin lähtenet hyvin rullaamaan Mitjan kanssa :)

Tää muutto saatiin aika kätevästi tehtyä, kiitos perheen tuen ja avun. Itse pakkailu olikin vähän haastavampaa, koska sitä turhaa tavaraa oli ihan sikana! Ja siitäkin, mikä ei ollut turhaa, piti hankkiutua eroon hyvin vähäisten säilytystilojen vuoksi, ellei ollut täysin välttämätöntä. Miun taloyhtiön roska-astiat täytty lähestulkoon kokonaan miun pusseista. Yhden mummon mulkaistua pahasti päätin sijoittaa roskapussien kuljettamisen ovelasti yöaikaan välttäen taitavasti ilkeät katseet.

Suoritin palikkatestin onnistuneesti läpi, ja mahdutin kaiken tavarani näihin tiloihin, eikä lopputulos oo miun mielestä ollenkaan paha. Pikkasen ahdastahan täällä on, mutta toisaalta aika viihtyisää. Rakastan tuota miun uutta 120 cm sänkyä hihi.

Tänään mie heitin hyvästit entiselle elämälleni, kun luovutin Teeritien kämpän avaimet vuokraisännälle. Pikkasen on kyl haikee olo, mut takuuvuokra lohduttaa mukavasti :) Muutama kaveri tuli päivällä auttamaan miuta jälkisiivouksessa, ja saatiin kätevästi siivottua asunto ennen luovuttamista. Ki-toos!

Ei onnistunut.

Aamulla tuli tulokset ammattikorkeaan hyväksytyistä opiskelijoista, mutta omaks pettymykses en ollut siinä listalla. Kieltämättä hetikohta tuli pienimuotoinen paniikki ja epätoivo, vaikka miulla olikin jo aavistus etten sinne pääse. Pistää kuitenkin miettimään, että onko tuo kuitenkaan sitten se miun paikka. Toista kertaa hain ja kaikkeni yritin. Ei onnistunut.

Vaihtoehto B:nä on hakea jälkihaussa lähihoitajaksi, mutta ajatus tuntuu jotenkin tosi vastenmieliseltä. Toista kertaa en haluais toisen asteen tutkintoa käydä ja saan tukiakin sitten satasen vähemmän. Lisäks pari kaveria on jo lähihoitajia, en haluais tulla aina muiden jalanjälkiä pitkin. Haluaisin tehdä jotain omaa.

Olo on tosiaakin nyt aika epäonnistunut. Viime aikoina en oo tuntunut saavuttaneen yhtään mitään. Enkö mie yritä tarpeeks vai eikö miulla yksinkertaisesti oo kykyä/taitoa tehdä asioita oikein?

No, mie tiiän että oon nyt hämmentynyt, ja ajan mittaan hyväksyn asian täysin. Ajatellaan asiaa toiselta kantilta. Sairaanhoitajaks mie voin aina yrittä uudelleen ja lähihoitajan virka ei pahaa tee. Lisäks en ois siellä yksin, kaveri on aikalail samas tilanteessa ja hakisi myös lähihoitajaks. Lisäksi, ei tää välttämättä oo este, vaan mahdollisuus yrittää jotain uutta. Mielessä on käynyt ja asiasta keskusteltu, jospa lähtisinkin kokeilemaan onneani Lappeenrantaa kauemmaksi. Elämä on mahdollisuuksia täynnä.

PS. Jos oon hyvällä varasijalla, niin saattaa toive vielä toteutua, vaikkakin mahdollisuudet on liki olemattomat.

II/12 kotiutui sittenkin!

Vaikka olimmekin ensimmäinen saapumiserä 347 vuorokauden palvelusajalla, niin odottavan aika oli silti pitkä, ja aamuja tuntui olevan tuhottomasti. Johonkin ne aamut silti katosivat, koska nyt jäljellä on puhdas nolla. Odotettu hetki koitti ja nyt ollaankin sitten reservissä. Feels good.

Lähdin itse suorittamaan varusmiespalvelusta hyvällä, vaikkakin jännittyneellä mielellä. Tiesin, että tuo aika tulisi sisältämään monia rankkoja hetkiä, mutta myös enimmäkseen silti niitä hyviä. Tavoitteenani oli suorittaa vuoden varusmiespalvelus hyvin, koska uskoin siitä olevan eniten hyötyä elämää ajatellen. Lisäksi halusin saada kuntoni hyvälle tasolle ja tutustua uusiin ihmisiin.

Palvelusta aloittaessamme matkasimme muutaman muun kaverini kanssa kohti Haminaa tietämättä mitä odottaa. Sotilaskodissa tapahtuneen ilmoittautumisen jälkeen lähdimme kohti omia yksikköämme uusien ja ihmeellisten, ja valitettavasti myös melko painavien varusteiden kera. Reserviupseerikoulussa on kaksi perusyksikköä: Jääkärikomppania (JK) ja Kuljetuskomppania (KULJK). Muut kaverini lähtivät viettämään omaa alokasaikaansa tuonne ensimmäiseen, mutta minä muista poiketen pääsin KULJKhon ilmeisesti laitettuani esivalintoihin olevani kiinnostunut lääkintähuollosta. Siellä vietin sitten oman peruskoulutuskauteni.

Varusmiespalvelus jaetaan erilaisiin jaksoihin, joista ensimmäinen on P-kausi (Peruskoulutuskausi). Tietyistä tekijöistä johtuen tämä kesti Haminassa kuusi viikkoa normaalin kahdeksan sijaan. Tämä kausi on pääpiirteissään kaikille samanlainen ja keskittyy sotilaan perustaitojen opettamiseen.

P-Kausi

Omalla P-kaudellani ainakin itselläni ja eittämättä myös monella muulla oli aika jännittynyt olo, kun harva tunsi ennestään tupalaisiaan ja intin toiminta oli kaikille uutta. Tuvassani oli kahdeksan muuta alokasta, ja ensimmäisten muutaman päivän jälkeen aloimme tuntemaan toisiamme paremmin. Aloimme viettämään myös vapaa-aikaamme yhdessä, hakeuduimme toistemme seuraan ja tuimme toisiamme. Meille kehittyi oma me-henki ja selvisimme kaikesta P-kauden paskasta yhdessä. Omalta P-kaudelta jäi vahvasti mieleen kortinpeluut tuvassa. Elektroniikkahan oli meiltä kielletty, joten piti se aika käyttää jotenkin. Lisäksi mieleen jäi alokasleirimme. Ensimmäinen telttayö oli huikean tuntuinen, vaikkei yöllä juuri nukuttukaan kipinä-, kierto- ja poterovartion vuoksi. 
Ja yleisesti se sykkiminen. Tosiaan, olimme siis mortteja, nuoremman saapumiserän varusmiehiä, ja kaikki kurinpito ja vanhemman saapumiserän pilkka kohdistui meihin. Sitä siivoamisen, juoksemisen, tetsaamisen, marssimisen, ODOTTAMISEN, jäpittämisen ja puhuttelu-esittely-asian määrää. Aika ajoin minäkin koin pienimuotoista hajoamista kaiken tuon kurin ja valvonnan vuoksi, eikä asiaa auttanut se, että sillä hetkellä minulla itselläni oli muita vaivaavia tekijöitä eikä ketään kelle puhua sen verran henkilökohtaisista asioista. Välillä tuon kurjuuden keskellä ajatuksissa vilahti toiveenpoikasia lyhyemmästä palvelusajasta, mutta onneksi pidin pääni kylmänä.

Kuudennella viikolla saimme tietää omat koulutushaaramme, joiden valintaan vaikuttivat erilaiset pisteytettävät suoritukset ja arvioitavat ominaisuudet. Pääsin siihen, mihin halusinkin eli LÄÄK AUKkiin (Lääkintäaliupseerikurssi). Tämä siis tarkoitti sitä, että siirtyisin muiden aukkilaisten kanssa JKhon suorittamaan seuraavat seitsemän viikkoa AUK1, jonka jälkeen lähtisin erikoistumaan kenttälääkinnän oppeihin yhdeksäksi viikoksi Lahteen Hennalan varuskuntaan (AUK2) ja palaisin vuoden alussa Haminaan lääkintäaliupseerina. Näinhän siinä myös tapahtui. Olin ainut tästä Joutsenon porukasta, joka lähti johtajakoulutukseen. Yksi pääsi puolella vuodella kirjurina, toinen pääsi lääkintämieheksi, ja näin ollen oli myöhemmin myös omassa ryhmässäni ja kolmas suoritti kanssani vuoden varusmiespalveluksen, mutta kuskina.

Valapäivä

Ennen AUK1 oli kaksi ns. turhaa nollaviikoiksi kutsuttua viikkoa, johtuen tuosta lyhyemmästä P-kaudesta. Haminassa pidettiin tuolloin veteraanien kuorojuhla ja pääsin minäkin mm. heittämään lippaa arvon Tasavallan Presidentille. Tänä aikana aukkilaisille pidettiin myös perinteikkäät luulot pois-päivät, joka käsitti yksittäisen taistelijan etenemismuotoja, näin selkeämmin -konttaamista, ryömimistä ja syöksymistä eteenpäin kestokyvyn rajoilla. Tätä tehtiin monta tuntia helteellä edestakas jalkapallokenttää ilman juurikaan lepotaukoja. Ties kuinka monta kenttäpullollista tuona päivänä meni. Ehdottomasti henkilökohtaisesti intin rankin kokemus! Jalat ja kädet meni tämän seurauksena mukavasti auki, ja kaveri sai verenmyrkytyksenkin kentän hanhenpaskasta. Kokemus kuitenkin opetti löytämään sisältään voimavaroja myös silloin, kun niiden luuli jo täysin loppuneen.

AUK1

AUK1 alkaessa meille opetettiin yleistä sotilaskoulutusta, joka kohdistui pääasiassa P-kaudella opittujen asioiden hiomiseen, sekä ryhmänjohtajan taitojen oppimiseen. AUKin alkaessa mukaan tuli myös oppilasjohtajajärjestelmä, jonka myötä aloimme johtamaan toisiamme. Meille määritettiin viikottaiset johtajat ja suuri osa pääsi kokeilemaan vertaisjohtamistaitojaan. Itse en päässyt kokeilemaan oppilasjohtajan enkä oppilaspäällikön roolia ollenkaan AUKin aikana, mikä jäi ehkäpä hieman harmittamaan. Siitä olisi varmasti ollut hyötyä omaa johtajakautta ajatellen, sillä sen aikana jouduin vielä etsimään hieman itseäni johtajana.

Muistan erään aamun, kun olimme lähdössä suorittamaan taas yhtä uutta pyöräilymarssia ja olimme valmiina muodossa lähtemään matkaan auringon noustessa taivaanrannasta. Sinänsä tuossa hetkessä ei ollut mitään sen erikoisempaa, mutta sillä hetkellä yksinkertaisesti nautin siitä meidän porukasta ja tajusin konkreettisemmin erään seikan: oli edessä minkälaista paskaa tahansa, niin en ole ainut, joka sen kokee. Pahimmistakin esteistä pääsee läpi yhdessä. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.

Päälimmäisenä muistan AUK1 ajalta Tarmolan suunnistukset, pyöräilymarssit, Saksankankaalla tehdyt puolustus- ja hyökkäysharjoitukset, Jääkärileirin suolle majoittumisen sekä tiedusteluretket, MUKE-biisin (PMMP-Rakkaalleni, soi väistämättä joka kerta, kun käyvimme syömässä) ja helvetin sateisen ja kylmän ampumaharjoituksen. Tietenkin myös HuPa-Lämäri tuvan, eli Tupa 10.

Meiltä vaadittiin paljon ja jokainen teki parhaansa koulutöiden parissa ansaitakseen hyvät pisteet. Itse ylsin viidenkymmenen prosentin paremmalle puolelle pisteellisesti, ja ylenin AUK1 lopussa oppilaskorpraaliksi. Aukin ensimmäisen osan päättyessä oli osaltaan hankala lähteä Lahteen, kun itse kiinnyn ihmisiin niin helvetin helposti. Tutut naamat ja palveluskaverit täytyi jättää taaksepäin. Mutta sitten kun tulen takaisin, niin me kaikki olemme alikersantteja.

AUKII

SotLK Lääk AUK 2.j II/12

Nyt näin intin kokonaisuudessaan suorittaneena voin sanoa, että AUK2 oli minulle intin parasta aikaa. Alussa oli aika hajottavaa jatkaa palvelusta siellä, koska yksikkönä toimi vanha sairaalarakennus, tuvat olivat erittäin pieniä, ja niissä oli vammaisenkapeat sängyt. Lisäksi syömään mentiin muodossa, joka sinänsä ei poikennut Haminasta, mutta tulimme myös syömästä muodossa. Alkujärkytyksen jälkeen kuitenkin huomasin, että tämähän on sairaan mukavaa. Tietenkin oma osuutensa asiaan oli sillä, että lääkinnästä kiinnostuneena tekeminen ja oppiminen oli siellä mielekästä. Hajottaviakin tekijöitä toki oli. Neljä kappaletta palvelusviikon kestävää kenttäkoulutusharjoitusta, viiden kilometrin pituinen paarimarssi suon yli sekä myös RTK (Ryhmätaitokilpailu) toi omat hajottavuutensa mukaan, mutta ei tuolle kaikella paskalle voi enää muuta kuin nauraa. Suuri kiitos kuitenkin kuuluu Lääkintä AUKin porukalle, joka itsessään oli aivan mahtava. Sitä tutustu kaikkialta Suomesta tulleisiin ihmisiin ja näitä ihmisiä tosissaan on tullut ikävä. Oma joukkueeni ja oikeastaan oma tupani taisi sisältää kaikista töhöimmät jätkät koko lääkintä AUKissa, mutta kyllä se jokapäiväinen sirkus teki paljon muistoja. Sokerina pohjalla ovat tietenkin kurssin johtaja pappa-Pesonen ja oma joukkueenjohtajani änkyttävä setä-Partanen. 

Kerronpa näistä kenttäkoulutusharjoituksista hieman enemmän:

KKH1

Tällä leirillä tutustuimme Hälvälän maastoon. Harjoittelimme kenttälääkinnän alkeita ja opettelimme evakuointia. Marssimme takaisin kasarmille kevennetyssä taisteluvarustuksessa. Sinänsä melko turha leiri, koska asiat olisi voitu opetella myös kasarmilla.

KKHII

Ehkäpä hajottavin leiri näistä neljästä. Ei telttoja, vaan rakensimme laavut. Käytimme maapuuta ensimmäisen vuorokauden ajan. Muuten ihan mukava, mutta märästä makuupussista ei ollut oikein kiva herätä...saati sitten mennä seuraavana yönä nukkumaan sellaiseen. Leirin aikana suoritimme paarimarssin Hälvälän suon yli. Matkan aikana piti hieman kikkailla, ja usea upposikin suohon, mutta itse säilyin kuivajalkaisena.

KKHIII

Harjoitus keskittyi ensihoitopaikan (EHP) pystyttämiseen ja sitä tuli tehtyä useampaan kertaan. Harjoittelimme niin pitkään kunnes saimme sen alle kolmeenkymmeneen minuuttiin. Onnekkaat pääsivät tavoitteeseen jo puolenyön aikaan, mutta muut tahkosivat sitä iloisesti aamuyöhön. Leirin lopussa täyspakkausmarssi takaisin kasarmille.

KKHIV

Tällä leirillä harjaannuimme evakuointiketjuun, ja muodostimme osasta porukasta potilaskuvasto-osaston, joka näytteli potilaina. Potilaat tuotiin EHP:lle hoidettaviksi, josta siirrettiin ensihoitoasemalle (EHAS) jatkotoimenpiteitä varten. Tämä ralli toimi kellon ympäri, ja vuorokauden välein suoritettiin toimipisteiden vaihto, että kaikki pääsisivät toimimaan EHP:llä, EHASilla ja näyttelemään PotKUssa. Potilaskuvauksessa käytettiin paljon erilaisia maaleja, vahoja ja valmiita vammoja, jotka antoivat hieman persoonaa harjoitukseen.

Tällä leirillä jäi syvästi mieleen tupakaverini Kaipaisen tutustuttama perhos-laulu. Laulettiin tätä koko teltta väsyneinä aina vain uudestaan ja uudestaan. Mitä parhautta :)

Lahdesta lähtiessäni olin tuore ja innokas lääkintäaliupseeri ja vietin siinä puolentoistaviikon mittaisen kurssiloman. Hennalasta oli haikea lähteä, mutta halu oli suuri tavata Haminan kaverit näin parin kuukauden jälkeen. Myös omaa perusyksikköä oli tullut ikävä. KULJK oli kotini jälleen kerran.

Johtajakausi

Enää ei oltu oppilaita vaan alikersantteja. Se oli upea tunne, kun vastaantulevat mortit tervehtivät ja puhuttelivat sinua. Itse ei tarvinnut tehdä juurikaan mitään, koska uudet mortit hoitivat nyt kaiken. Emme päässeet tosin itse hyötymään tästä, kuin paremmin vasta muutaman kuukauden jälkeen. Saimme oman miehistön, mutta koska miehistö oli samaa saapumiserää kuin me, ei johtaminen ollut ihan niin yksioikoista ja osallistuimme tekemiseen samalla tavalla kuin muutkin. Me aliupseerit onneksi saimme kuitenkin nauttia koulutuksen suomaa etua, näin tuttavallisemmin KSE:tä, kun jouduimme päivystysginekseen vain pari kertaa, niinä hetkinä kun miehistön ei ollut mahdollista päivystää. Välillä huvitti, kun vahemmalla miehistöllä alkoi olla sen verran vähän aamuja, että heillä päivän suurin ongelma oli sen päättäminen, että kuka vie postin. 

Miehistön aamujen vähetessä myös johtaminen kävi yhä vain hankalammaksi, mutta ilon ajat kuitenkin koittivat, kun vanhempi miehistö kotiutui ja saimme omat morttimme. Yhdeksän omaa nakkikonetta. Samaan aikaan meille tuli enemmän töitä näin johtamisen kannalta, mutta samaan aikaan myös ne viimeisetkin paskat vähenivät. Moni voisi sanoa, ettemme me siellä veksissä muuta tehneetkään kuin istuimme perseellämme, mutta kyllä sitä tekemistä oli. Tietenkin välillä tuli pieniä jaksoja, jolloin palveluspäivä meni päivystäjän toimistossa istuessa, tai ryhmänjohtajien tuvassa nukkuessa, mutta pääosin meillä oli koulutuksia pidettävänä muille tai itsellemme.

Yleisesti mitä johtajakaudesta on jäänyt mieleen, on se yleinen arki. Sen erikoisempia muistoja ei tullut johtuen kai siitä, että ei ollut enää mitään paskaa mitä muistella jälkikäteen. Eniten mielessä on nämä johtajakollegat, joiden kanssa tuli vietettyä lähes jokainen päivä heittäen vitsiä, riidellen ja suunnitellen asioita. Johtajina meillä jokaisella oli omat vahvuutemme ja täydensimme toisiemme puutteita. Itse jäin sotilaallisuudessa kuitenkin astetta heikommalle, enkä päässyt yrityksistä huolimatta huipulle. Johtajakollegat ylenivät ansaitusti kersanteiksi, mutta minä tulen sitten perästä sitten mahdollisissa kertausharjoituksissa näin ressun alikessuna.

Sain intistä todellakin paljon irti. Itsessään lääkintäkoulutuksesta on jo paljon hyötyä näin uraa ajatellen. Lisäksi näin ihmisenä on tullut kasvettua sentti tai pari, itsestäni on tullut ainakin paljon itsevarmempi ja vastuullisempi henkilö. Hyvää kuntoa tosin ei tullut, vaikka morttikaudenlopussa sellainen olikin. Johtajakausi teki tehtävänsä ja olen sen suhteen aloituspisteessä.
Mukaan lähti myös kourallinen uusia kavereita, ja toivoisin heitä näkevän myös jatkossakin. Kiitos teille kaikki varusmiesjohtajat, lääkintä AUK, P-kauden tupa, vanha- ja uusi miehistö. Teitä jään kaipaamaan!

Nohevat lääkintäaliupseerit Tavi, Julkunen, Wecksten ja tj0

Tupa 18 4ever

Urpå

Tapahtui eräänä perjantaiyönä:

Vietettiin tässä iltaa kaverin kaa pelailun merkeissä. Päätettiin pitää tauko, ennenkuin jatketaan ja haettiin nakkarilta ruokaa.

Tultiin takas ja huomasin, että miul ei ollut kotiavaimii mukana. Olin ottanut pitkästä aikaa piilolinssit pois silmistä, kun toinen silmä oli niin ärtynyt. Siinä tulin sit puolsokeena ottaneeks väärät avaimet pöydältä, kun ne muistutti kotiavaimia. Fuufuu.

Miun kännykkä jäi myös sisälle.

Siinä pienehkössä paniikissa päätin herättää toisessa rapussa asuvan yleisavaimenhaltijan, joskos se suostuis avaamaan meille oven. Kello oli tosiaan yksi yöllä. Soitin ovikelloa muutaman kerran. Kyllä se siellä oli, muttei avannu. En kyl itekkää ois avannu kenellekää siihen aikaan.

Käytiin kattomassa vielä kaverin kaa, joskos ikkunasta vois kiivetä sisään, kun muistaakseni olin jättänyt sen auki. Mutta eipä ollut.

Vaihtoehtojen ollessa vähissä hankin pienten mutkien kautta itelleni majapaikan toiselta kaverilta, ensimmäinen lähti omaan kotiinsa nukkumaan. Vähän naurettiin siinä kyl ja painuttiin sit pehkuihin.

Aamulla kävin kyselemässä uudestaan yleisavainta. Odottamani nainen ei avannutkaan ovea, koska oli ilmeisesti muuttanut pois. Sen sijaan ovella oli nuori maahanmuuttajatyttö (tai näin oletan), joka oli pelännyt koko yön, eikä sen takia ollut saanut unta, koska luuli että mie oon joku mamunvihaaja. Pahoittelin kamalasti ja häivyin nolona pois.

Viimeisenä oljenkortena soitin kaverin isän puhelimella ovenavauspalveluun, ja nyt odottelen sitä viidenkymmenen euron laskua. Mutta pääsinpä sisälle.

Ystävällisin terveisin
Urpå

PS. se ikkuna oli kuitenkin auki... -_-

-
-
-
Ei hitto nauran tääl itelleni :D

Maanantaiaamu

Huoh, uusi aamu alkanut. Ollaan veksissä, ei mitään erityisiä hommia. Toiveikkaana menin jääkaapista etsimään lihapiirakkaa, mutta johan sen joku oli ehtinyt syödä prkl. Ei nyt oikei nappaa. Onneks huomenna lomille.

Tosiaa joo, miul on sairaanhoidon valintakokeet keskiviikkona ja jännittää taas ihan snadisti. Nyt ehkäpä hieman kaduttaa se etten arroganttina ja varmana hakenut perusamikseen, mutta pidän toiveet korkeella, että pääsen oppilaitokseen sisään. Ja onhan toki tuo jälkihakukin olemassa, jonka tosin olin jättänyt huomioimatta.

Alkais olla aika hyvin kuitenki asiat järjestyksessä. Intti loppusuoralla, uus kämppä tiedossa ja poismuuttosta ilmoitettu vuokraisännälle. Perheen puolesta ilmeisesti saan muuttoapua tavaroiden siirtämiseen, mutta kavereilta voisin huolia siivous ja tavaroidenlajitteluapua, mut viel ei oo aika murehtia sitä. Muuten asiat siis jees. Ainoastaan piano ressaa jälleen kerran, tarjous siitä peruttiin ja etin jälleen uutta ostajaa dääm.

6x4

Vähäiset aamut alkaa vaikuttaa miun toimintaan jo selvästi ja palvelusmotivaation vähenemisen seurauksena mie oon näin inttislangimaisesti gonahtanut. Käytännössä se näkyy siinä, ettei enää kiinnosta, ei jaksa suorittaa hommia hyvin ja jättää johtamisen retuperälle. Silti kuljen vielä harmaalla alueella ja yritän paikoin vielä innostua. Meikähän siis ei ole niitä kersantin nappuloita saanut, mutta reservin arvo olis ihan kiva. Eihän tällä mitään käytännön merkitystä ole, mutta miun kunnianhimonen puoli haluaa ottaa intistä kaiken irti ja kiivetä huipulle. Keräiltiin tänään alaisilta johtaja-arviointeja ja ilmeisesti oon ollut ihan hyvä johtaja. Oon pärjänny niillä alueilla, joihin panostinkin eli esimerkillisyys, yksilön kohtaaminen ja innostavuus, vaikkakin siellä oli muutama mieltä hämmentävä sattumakin joukossa.

Uf, oon edistyny muutaman asian suhteen vaikka moni ressaakin. Miun pianon myynti on hyvällä mallilla ja sitä tullaan parin viikon päästä kattomaan, miun jonotustilanteet loasin asuntoihin on hyvä ja oon yleisesti ollu tyytyväinen itteeni. Lisäks ostin spontaanisti suunniteltua aikasemmin uuden puhelimen, kun tuli hyvä tarjous vastaan. Mutta sitten on nää mieltä latistavat valintakokeet ja viime hetken turhauttava opiskelu. Kutsut tulee näin kätevästi viikkoa ennen kokeita (y), joten lomien anominen menee kikkailuks mut onnistunee.

Lisäks on tuo omasta asunnosta poismuuttaminen aiheuttanut päänvaivaa, mutta pianon myyminen on laittanu asioit vähä paremmalle alulle. Vuokraisännälle pitää viel soittaa ja sit asiat lähtee rullaa melkei itestää.

Mutta tosiaan, aamuja jäljellä enää 24. Fucking awesome.

Ikäkriisi vol. 2

Huoh, toisinaa tulee huomattuu vieläki se fakta, että mie oon nyt jo kakskymppinen. Mie oon aikuinen? -ehei, en ainakaa haluais myöntää sitä itelleni. Vaikka mie kohtaan aikuisuuden innolla niin tavallaan haluaisin juuttua tähän aikaan ja olla ikuisesti nuori. Näinköhä oon löytäny sisältäni pienen Peter Panin?

Mitä aikuisuus kertoo miulle? Se lähinnä tuo miulle, surullista kylläkin, aika huonon kuvan: tylsää elämää, huolia ja yksinäisyyttä. En tiedä mistä oon repinyt tuon mallin itelleni, koska monienkaan miun tuntemien aikuisten elämään ei kuulu noita asioita ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Kaipa johtuu siitä, että useinkaan perhe-elämän alettua ei monilla riitä töiltä aikaa muuhun kuin sen oman pesän piirissä härväämiseen. Lisäksi omat kaverit saattavat asua pitkälläkin omien pesuiden lisäksi ja uusi verkostoituminen on liian vaivalloista.

Totta puhuen mie en halua sellaista aikuisuutta itelleni ja haluan vielä nauttia tästä nuoruuden ja aikuisuuden välimaastosta ja tehdä nuorille tyypillisiä juttuja. Mie haluan aivan mielettömästi tehdä kavereiden kanssa jotain erikoisempaa; haluan matkustella, suunnitella ja juhlia. Haluan valvoa öitä ja tehdä asioita spontaanisti.

Vaikka mie tiedän, että aikuisuus on jokaisen itsensä sanelemaa ja myö kasvetaan halki elämän hautaan asti niin silti tulee mietittyä esim. onko vielä lupa tehdä virheitä, vieläkö minä opin jotain, saako vielä nauttia elämästä ja muista ihmisistä samalla tavalla yms. Päällimmäisenä kuitenkin miut pelottaa tuo jos ystävät katoavat. Itse en suinkaan halua, että miusta tulee ihminen, joka muistaa ystäviä kortilla jouluna ja kerran vuoteen käy kylässä. Vaikka ois se tuleva kumppani kuinka upea niin se ei silti ystäviä tulis korvaamaan. Ei miulla.

Köydenveto

Kuvitella, että joskus miun blogipäivitysväli oli kerran viikkoon. No mitäpä tuosta...

Tällä kertaa aattelin tehä pikkasen erilaisemman tekstin ja heittää taas syvällisempää näkökulmaa kehiin. Viikolla intissä tekemättömyyden keskellä tutustuin erääseen animusarjaan, ja katselin sitä iltaisin. Sarja kerto kaveriporukasta, jonka jäsenet kasvoivat toisistaan erilleen yhden porukkaan kuuluvan kuoltua. Vuosia myöhemmin tää kuollut tyttö palasi takaisin jonkinlaisena aaveena, vaikkakin vain päähenkilö kykeni tämän näkemään ja kuulemaan. Päähenkilö lähtee toteuttamaan tytön toivetta yhdistäen vanhan porukan, jotta se pääsis taivaaseen.

Hieno sarja näin btw. Tää pisti ajattelemaan omia läheisiä henkilöitä, joita miulla on ja oli ollut. Omista lapsuudenajan kavereista oon kasvanut erilleen ja hyviä taaperoaikoja tulee silloin tällöin muisteltua, kun näitä kyseisiä henkilöitä tapaa. Miulla on eräs ihan suht tuore tapaus, johon yritin pitää yhteyttä ja annoin uuden mahdollisuuden aina edellisen jälkeen, mutta vuoden jälkeen en enää jaksanut. Mie päätin siirtyä eteenpäin ja kiitin tätä kaikesta. Sen jälkeen en oo tän kanssa yhteyksissä ollut ja viime aikoina en juurikaan oo edes ajatellut asiaa, vaikkakin edelleen tulee toisinaan mieleen; pitäisikö yrittää vielä kerran?

Pohdittiin tänään, että näin elämän yhden muutosvaiheen kynnyksellä (muutto ja uusi opiskelupaikka) omat kaverisuhteetkin tulee muuttumaan. Toki uus opiskeluympäristö tuo varmasti uusia kasvoja mukaan, mutta niin se myös vie. Oon miettinyt omalla kohdallani, että kuka lähtee ja ketä jää. Muutamiin tiettyihin tulee ihan mielellää pidettyy yhteyttä myös puolin ja toisin, mutta tiiän jo että muutama jää pois. Köydenvetoa ei voi leikkiä yksin.

Mitenköhän parisuhde tulee omalla kohdalla vaikuttamaan asioihin? En tiiä, kun en oo vakavassa sellaisessa vielä ollut. Toivosin kuitenkin, että suhde kavereihin ei muutu, kuten esimerkkejä on ollut.

Hehkulamppu

Tänään on ollut miulle erittäin ajatusrikas päivä. Tai ei päivä, vaan ilta. Päivällä en juuri ajatellut mitään.

Kun puhutaan henkisestä kasvusta, niin mitä se on. Mieti hetki itseksesi, mitä se käsite siulle tarkoittaa. Mie en nyt ite jaksa, joten kirjoitan vaan pienen palan siitä mitä mie uskon sen olevan: virheistä oppimista ja oman ylpeyden nielemistä tietyissä tilanteissa.

Tää intti on tuon suhteen opettanut miulle paljon. Miulla ja miun johtajakaverilla oli tänään taas pieni haistavittu-tuokio päivän päätteeks. Näistä on parista rajummasta viitteitä miun aikasemmissa teksteissä. Vaikka myö tullaankin tän miun kaverin kanssa toimeen ja yleensä nautitaan toistemme seurasta, niin harmillisen usein tää meiän touhu menee liialliseks vittuiluks. Ei siin oo ollu ku lähtökipinänä pien vitsi, leikki tai virhe. Välillä vaan nää persoonallisuudet ei kohtaa.

Oon huomannu itessäni siinä mielessä kehitystä, että osaan puolustaa itteeni paremmin kuin joskus aiemmin, jolloin helpostikin saatoin taipua toisten syytösten tai pilkan alle. Nyttemmin jos koen itteäni alennettavan nii potkasen rajusti kovemmin takaisin, kuten tän miun kaverin kanssa oon tehnyt. Mutta valitettavasti se vaan lietsoo sitä vihaa. Ite oon pyrkiny olemaan aloittamatta näitä vittuiluja ja näin ollen en pidä itteeni syyllisenä, vaan enemmänkin teon uhrina, ja siks lähden puolustuslinjalle potkasten pallon takasin vastustajalle. Mutta ku sitä pallopeliä on pelattu pitkää, nii sitä ei enää tiedä kuka on syyllinen, eikä sillä ole enää merkitystäkään: Vahinko on jo tapahtunu ja molempien mieli katkeroitunut.

Silti näinkin kilpailuhenkisenä ihmisenä haluaisin saada sen tyydytyksen itteni viattomuudesta.

Myö aika usein pidetään itseämme pyhimyksinä, jotka voi tehdä vain oikein. Myö luullaan, että myö osataan käyttäytyä oikealla tavalla ja tehdä paremmat valinnat. Mutta oikeasti jokainen on sokea omalle käytökselleen. Sitä helposti jää ne omat pienet virheet huomaamatta, mutta huomio kiinnittyy varmasti sen toisen epäonnistumiseen ja helposti siks lähtee kaataa paskaa toisen niskaa. Mie oon tän kaverin kaa tapeltuani miettinyt asioita ja tullu ain jotakuinki samanlaiseen tulokseen kuin nyt, mut silti myöhemmin on taas tullu draamaa. Tän estämiseks miul on nyt pien ajatus, mutta sitä en tässä kerro. Mie oon itestäni ylpee, että itsevarmuutta on tullut lisää, mut en siitä, että oon alkanu käyttäytyy näinkin vihamielisesti. Miun kehitys on menny jossain vaiheessa vikaan.

Tällä kertaa hyvisssä ajoin nielin ylpeyteni, ja pyysin anteeksi käytöstäni ja tilanne ratkesi heti. Mie oisin kuitenkin toivonu tältä miun kaveriltakin vastavuoroisuutta ja anteeksipyyntöä, koska mie en mielestäni siltikään ollut ainoa väärintekijä. Mielestäni vain vastasin vittuiluun x2, vaikkakin taisin hieman sitä kerjätäkin. Eli siis nielin sen ylpeyteni ja annoin itteni tallautua. Ainakin se katkeruus hävis.

Ei siis ihan aina olla loppuun asti oikeassa, koska ei myö aina oikeasti olla, jookos?

Okei, se päivän hehkulampusta. Mie mietin tässä illalla muutakin. Koska nää miun omat ruokatottumukset on pikkase retuperäl ja taloudellinen käyttäytymine ostoksia tehdessä nykyään aika olematonta, nii aattelin tehä käännöksen ja muuttaa elämäntapoja vähä terveellisemmäks ja säästäväisemmäks. Tätä tukeakseni aattelin tehä uuden blogin (joo been there, done that eikä oikein toiminu, mut nyt lähen vähä helpommin etenemää). Blogiin mie kokoan omia ja uusia reseptejä ruuista mitä oon tehnyt tietenkin lähtökohtana halpa hinta tai terveellisyys ellei jopa molemmat ja joskus jotai hifistelyy. Siihen tulis myös omia säästö tai terveysvinkkejä, jotka oon kokenu/kuullu hyväks. Tällanen tavanomainen ruokablogi myös siks, koska oon järkyttävän laiska ollu hyödyntää miun luovuutta kokkina, koska viime aikoina se on aikalailla ollut näin: paistan jauhelihaa pannulla - miksaan makarooniin - syön - nam -röyh* Nyt pakotan itteni kokeilemaan uutta ja sallin itelleni nauttia siitä ruuanlaitosta. En tiiä mitä täst tulee, ehkei välttämättä mitään mutta tässä olis kuitenki miun seuraava projekti :3

Kympit

Jälleen kerran sen verran pitkä aika edellisestä kirjotuksesta, etten ees muista mitä kaikkee tässä välissä onkaan tapahtunut.

No, se mikä ainakin on jäänyt mieleen on nuo hiljattain pitämäni kymppilomat. Sain halvalla pitkät ku pidin pääsiäisen yhteydessä. Pien tauko tuolta riitti oikein hyvin muistamaan, miltä se intitön elämä tuntuu. Kaipa se on myös arvattavaa, että paluu kasarmille oli kenties hieman masentavaa.

Lomien ensimmäinen viikonloppu meni riehuessa, yökyläilles Sorsil ja syödessä parissa ravintolassa. Tuli ehkäpä vähä läski olo, jonka vastapainoks lompakko kyl laihtu ihan mukavasti. Mut oli kyl hyvää. Kiinalaisen erikoisbuffet oli iha jees ja Gringos Locosis tilasin kerranki ruuan jota en jaksanut syödä kokonaa. Joku jättihamppari :D

Kävin majailee äitin luona muutaman yön, ja huolimatta äitin työhön kuuluvista siellä asuvista lapsista siel oli aika jepa olla. Äitiikää en nyt pitkää aikaa ollu nähny, saati sit koiruuksia:3 Osallistuin äitin kaa yhteen keskusteluryhmään mis pohdittiin mm. elämää, ihmisyyttä ja epäitsekkyyttä. Ja oli muuten todella kiva tuokio. Muiden iän tuomaa viisautta ja kokemuksia oli mahtava kuunnella.

Lisäks Hämeenlinnasta lähti muutama uus vaatekappale mukaa. Sorruin minäkin ostamaan nahkatakin.

Takaisin Zenoon tultuani ja kotiuduttuani aattelin viedä Riinan synttreiden johdosta luovuttamaa verta ja luovutin toki iteki samalla, btw oli jo seitsemäs kerta :3 Sit kävin ostaa muutaman keittiöartikkelin hetken mielijohteesta ja lähin kotiinpäin. Loppulomat meniki sit pääasias katelles Weedsii ja lahnates. Kuisma kävi yökyläs ja vaikka tarkotuksen oli sivistyneesti siemailla nii ite jätin sen kuitenkin tekemättä, koska huomasin tulleeni kipeeks. Nyt inttiin palattua kävin kattoo tulehdusarvot ja kohollaha ne on. Miut laitettii lääkärin juttusille ja teetti miulle pienen kasan tutkimuksia öö kusitestin, nieluviljelyn, sydänkäyrät, verikokeen ja keuhkojen röntgenin. Mut vikaa ei saatu kuitenkaa selville. Viel noit nieluviljelyn tuloksia ootellessa. Luulen että sielt löytyy jotain koska kurkku on nyt viimesen vuorokauden ajan ollu helvetin kipee. Ja ainiin, jouduin osastolle. Pitäähän seki kerran palveluksen aikana henkilökohtasesti kokea.

Lisäks pitää tuonne veripalveluun soittaa, koska tulin kipeeks. En tätä ite ois muistanu mut onneks miut muistutettii :o

Nyt vaan ei lähe

Ziisus! Ei nyt mee hyvin ku blogii tulee hikisee päivitettyy kerran kuukautee. Kuten sanottua jo monta kertaa aikasemmin; kyllähän niitä ajatuksia ja visioita ois jos minkälaista, mutta nyt vaan ei lähe. Oon huomannu et ilmeisesti mieluummi tuijotan facebookin etusivua sen kolme tuntia, kuin alan kirjottamaan blogia. MIKS VITUSSA OON VIIMEAIKOIN AIN ALOTTANU NÄÄ PÄIVITYKSET TÄLLÄ TAVALLA. Prkl.

Yritetään uudelleen.

Oho, täs viimesen kuukauden aikana onki ehtiny tapahtuu paljon. Mitä inttiin kuuluu niin sinne seuraavaa: Käytii Lahdessa harjottelee ensiapujuttui ja tutul kasarmilla oli aika kiva käydä. Kavereitaki näki. Suoritin tuos viime viikolla kunniakkaasti miun viimesen kiinnioloviikonlopun päivystyksen parissa ja päivystyspsykoosissa sirpaloiduin monta kertaa varuskuntasairaalan käytäville. Johtajuus joutu koetukselle gonamiehistön vähäisten aamujen vuoksi, ja vaikka kaikki ei ihan nätisti menny omalta osalta nii nyt ne on ainaki poissa. Lääkintämortteja odotellessa ♥

Intin ulkopuoliseen elämään ei juuri kuulu mitään sen ihmeellisempää. Oon kokenu monia ahaa-kokemuksia liittyen itseeni ja muihin, oon miettiny syvällisiä ja selaillu vuokra-asuntoja. Ressaan ehkä pikkasen tuost opiskelupaikasta ja ehkä väistämättä tulee pelko: Mitä, jos miun taso ei oo tarpeeks hyvä? Pelko siitä, että epäonnistun valintakokeissa. Harmittas iha sikana, koska tähä mie viimeset puoltoist vuotta oon tähänny. En tykkäis, jos joku vie miun unelmat miun käsistä. Mut se mitä mie nyt voin tehä on valmistautuu hyvi valintakokeisii. Opiskelen hyvin ja pidän fyysisen kunnon hyvänä. Hope so tää LÄÄK AUK antaa myös lisäpisteitä. Jos ei muuta nii sit hurmaan kaikki miun luonteella hehe.

Okei. Miul saattaa olla taas pien tuhoontuomittu kiinnostus päällä. Älkää kysykö. En kerro :)

Ps. sain tänään mainintaa siitä, että feben profiilikuvani on yli vuoden vanha. Jospa huomenna saisin vaikka päivitettyä sen. Siinäpä miulle haastetta.

Hold on

Tällä hetkellä mietityttää moni asia. Eri tekijöiden summa laittaa pään vaihteeks koetukselle, mutta mie kestän.

Elämä on jälleen kerran taas mielenkiintoista.

Ja taas mentiin

Taas vaihteeks mie huomasin, että miun blogista on kadonnut sielu ja kirjottamine ei oo oikein napannut muutenkaan viime aikoina. Kaipa se johtuu siitä, kun loppupeleissä oon täällä kotona niin vähän aikaa ja kaikki energia menee sit muihin juttuihin. Näillä lomilla energia kulu pääasiassa juhlimiseen, perseeni leputtamiseen (hah, ihan niiku en sitä kaiket viikot tuolla sodassa tekis jo...) ja yleisee fiilistelyy yksin ja kera kavereiden.

Sörkittiin Annen kasvoja :D:DD

Intin puolella asiat rullaa hyvin gonamiehistön innostuksen puutteesta huolimatta ja viime päivinä on ollu iha suht mielekästä aktiviteettia. Viikon aikana ollaa harjoteltu mm. haavojen sitomista ja torstaina alettiin rakentaa lumikammia (lue: lumilinna). Mie tosin en päässyt viimeistelemään perjantaina noita meiän lumilinnoja, ku karkasin torstaina lomille hehe. Suhteellisen surkuhupaisaa oli, ku Impolan kanssa keulittiin lomille kaikkien vastoinkäymisten yli vain ehtiäksemme aikaisempaan bussiin, ja lopuksihan siinä kävi niin että muutamankymmenen metrin päästä asemalta huomataan miten bussi viilettää meiän ohi. Alkohan siinä helvetinmoisessa soijassa vähän vituttaa, mutta saatiipa syy lähtee kebulle.

Iha parasta, kiitti juhlista!

Mutta tosiaan, meillä oli nuo juhlat, tällä kertaa valotikuilla höystettynä. Pienestä määrästä huolimatta ainaki miulla oli pitkästä aikaa ihan kunnolla hauskaa. Näkyy mm. kuvista, satunnaisista muistikuvista ja tän päivän olosta, että eilen tais olla aika jepa meininki. Kutsuttiin juhliin myös intin puolelta pari kaveria ja onneks pääsivät. Oli helvetin kivaa ja mielellää näkisin nää joissain seuraavissakin bileissä uudelleen.

Tää päivä onki menny siihen, kun oon yrittänyt toipua tästä miun pöhnästä. Netflix on ollu kaveri, ja oon kattonu ikäkriisin kanssa painiessa teinidraamoja. Itseasiassa katoin tänää myös tuon Poika raidallisessa pyjamassa ja aika ankee loppuhan siinä oli.

Huoh, lisäks oon huomannu että viime aikoina intis ei todellakaan oo tarvinnut sykkiä ja sotilaskodissa ollaa käyty syömässä munkkia. Oon lähteny taas paisumaan, mutta ehkäpä asia korjautuu pienellä itsekurilla ja liikunnan lisäämisellä. Mie myös pelkään, että miun akne alkaa tulla takasin. Nyt kuluneen parin viikon aikana näppyi on alkanu ilmestyy naamaa ja selkää. Noh, jos pahenee niin uus lääkekuuri sitten, eipä siinä muu auta. Tunteet heittää kuperkeikkaa enkä taas vaihteeks oikein tiedä, että mitä mie haluan. Silmitäävälii oo, en jaksa nyt murehtii tuosta. Voisin haaveilla taas lotossa voittamisesta ja asunnon ostamisesta lappeenrannasta :3

4 kuukautta!

Fuck yeah, kuten otsikkokin sanoo niin miulla on suurinpiirtein 4 kk enää palvelusaikaa jäljellä. Ei enää paljon lähtötilanteeseen nähden. Intist nyt muutama asia näin lyhyesti:

♥ Toissa viikol mie oli varuskuntasairaalan päivystäjän + kiinni, ja sen jälkeen miul saatto olla pienmuotone päivystyspsykoosi.
♦ Miul on todennäkösesti enää yks ginesviikonloppu eessä ja päivystystä sekin. Muuten viikonloput lomilla!
♣ Viime viikol harjoteltii siviiliensiapujuttui ja meille järjestettii muutama case-tapauski.Täl viikol ryynättii taisteluensiavun parissa ja samankaltasia harjotuksia myös

Mjoo, oon huomannut, että miuta ei enää ahdista olla intissä. Aikaisemmin lomilta paluu oli jotain aivan kamalaa ja uusi aamu tuntu toinen toistaan inhottavammalta. Mut nyt ku oon näitten hommien parissa jotka kiinnostaa miuta oikeasti nii näyttää siltä että juna on kääntynyt. Toisinaa mie huomaan, etten oo laskenu aamuja seuraaviin lomiinkaa vaa ne tulee eteen iha yllättäen. Tän takia miust alkaa näyttää siltä, että se ensihoito/sairaanhoito on se oikee ammatti miulle. Noiden juttujen parissa ainaki ollaan oltuki tääl intin puolella.

Lisäks oon ressannu edellee tuot tulevaa muuttoa sitten tuonne jonnekin päin lappeenrantaa. Tiiän, et jotenki selviän mut tällä hetkellä tuo asunto on ongelma. Yksiöt on kalliita ja sijainnin puolesta ei löydy oikein kelpo asuntoja, mut soluun en oo menossa. En ainakaa haluais. Tilannetta helpottais huomattavasti myös se, jos ois varma opiskelupaikka nii asunnonki pystyis hankkimaa ilman pelkoa siitä, että oisin hankkinut sen ns. turhaan. Oon suht varma, että pääsen sisää sinne ensihoitoon, mut jos en pääsekkää nii sit kilisee ja pahasti. Mut ehkäpä se meinais sit sitä, että tulevaisuudella on miun varalle muuta. Nuorten parissa kenties.

Will I ever be

En ookkaa aikoihi kirjotellu. Sori, ei oo jaksanut, kerennyt tai muutenkaa innostanut. Mutta nyt, rakkaat lukijani, tarjoan tyydytystäni janoonne ja avaan sanaista arkkuani jälleen kerran.

Ensinnäkin alkuvuoden tapahtumista jotain. Intissä uudet mortit tuli taloon ja johtajakaus pääs alkamaan. Oon tykännyt tehdä noita lääkintäpuolen juttuja ja ollu muutenki suht rentoo. Mitä nyt tosin olin pari kertaa kipeenä ku jonkinlaista pöpöö olin saanu, mut niistä selvittiin hengissä. 

Itseasiassa olin vähällä pilata omat yllätyssynttärijeboujuhlat sairastumalla, mut miut onnistuneesti kuitenkin tuotiin paikalle enkä mie hölmö ja yksinkertainen seppo tajunnut mitään ennenkuin vasta pileit varten vuokratun majan kuistilla. Paikalle oli päässy paljon kavereita ja osaa en ollut nähnyt aikoihin, joten olin aika hämilläni. Lisäks nää oli tehnyt miulle lahjaks videokoosteen eri tahoilta, jossa frendit onnitteli miuta ja kertoili kukin jotain kivaa miusta. Ties kui moneen kertaan oon kattonu tuon videon jo nyt ja valehtelematta joka kerta nostanu pisaran silmää. Laittaisin videon tänne blogiin mut oon taas vaihteeks laiska enkä jaksa pelleillä tuon kaa. Tosin ehkä sen on ihan hyvä pysyä miulla itelläni. Mut tosiaan juhlat meni hienosti, ja pienest sairaspöhnäst huolimatta miulla oli todella upea ilta. Kiitos.

Puhutaanpa astetta syvemmistä jutuista. Mie en juurikaan intin alkamisen jälkee oo puhunut omista tunteistani, mielipiteistä ja muusta tuollasesta paskasta, joka meitä kaikkia piinaa aika ajoin. Kehittelin itelleni jonkinlaisen muurin ja vain niukasti oon muille kyennyt kertoa mitä miun elämään oikeasti kuuluu kysyttäessäkin. En tiiä tarkaa syytä miks näin on, mut veikkaan että edellisen kevään ja kesän erittäin tunnepitoiset tapahtumat heitti miut niin suurille kierroksille, että päätin alitajuisesti iskee jarrut pohjaan. Älä puhu asioista, niin aikanaan et myöskään ajattele niitä. Intin tiivis arki on tukenu tätä mallia ja asiat on menny ihan hyvin tähän asti.

Nyt parin viime viikon aikana miun muuri on lähtenyt lohkeilemaan, ku muutaman satunnaisen henkilön kanssa ollaa puhuttu syvällisii. Miun emotionaalinen kytkin vaihto asentoa ja sydämeen sattuu taas uudelleen. Lisäks pari tilannepäivitystä on herättnyt miussa sen saman katkeruuden, surun ja huolen mikä miuta ennen vaivas. Huomaan, etten oo joistain jutuista kuitenkaan päässyt täysin yli ja ne vaatii oman prosessinsa selvittelyyn. Mie myös näen, miten miun läheiset suhteet on kutistunut pieneen möykkyyn. Osittain syynä ehkä oma kilpiasenne sekä intin aikaansaama kiire ja väsymys, mutta oisin myös joiltain henkilöiltä odottanut toisenlaista toimintaa. Välillä oon luullu leikkiväni köydenvetoo pelkästää itekseni. Miulla on oikeesti joitain kavereita todella ikävä.

Eikä pelkästään ihmissuhteet vaivaa vaan myös vähän sekalaiset asiat. Miul on mielettömästi salaisuuksia, mistä en oo kellekään puhunut ja joista en aio puhuakaan. Välillä kuitenkin tulee hetkiä, jolloin sen taakan alle meinaa oikeasti musertua. Arkiselta puolelta vaivaa taas nuo, mistä aiemmin oonkin jo kertonut. En oo vieläkään hankkiutunut tuosta miun entisestä pianosta eroon ja murhe uuden kämpän hankkimisesta ja opiskelupaikan saamisesta vain kasvaa.

Tuon palaavan synkkyyden keskellä mie havahduin aika randomisti pohtimaan, että mitä sitten kun joku miun ystävä kuolee. Mitä sitten, kun joku miun perheenjäsen kuolee? Miulla ei oo koskaan aikaisemmin kuollut tärkeitä henkilöitä miun elämässä. En oo koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Mut mie tiiän, että jossain vaiheessa tulee aika ku mie joudun konkreettisesti kokemaan tuon menettämisen tuskan. Mie taistelen jo pelkän ajatuksen kanssa. Hirvittää ajatella, mitä käy sen tapahtuessa.

Mutta noh. Tekstin kevennykseks jotain värikkäämpää. Miun kämppä on totaalisessa kaaoksessa, ja mie valehtelen itelleni kertoessa että mie siivoan sen huomenna. Hävettää tää sotkuisuus ku en kehtaa kutsuu tänne ketää ja joidenkin kanssa on ollut jo pitempään puhetta että miun pitäis kutsua...:D Toiveikkaana mie kuitenkin uskon vielä joku päivä löytäväni lattian tuolta jostain!

Lisäks oon mättäny paljon vampyyripäiväkirjoi ja muuteki hyväkskäyttäny netflixii aivan liikaa. Kävin myös luovuttaa tänää verta ja tuli kiinalaistaki taas mätettyy. Meinasin oksentaa tänäiltan mustapapukanat tosin lattialle ku olin vähä pöhnäs eheh.

Seuraavaan kertaan - ehkä jaksaisin taas päivitellä tätä hiukan useampaan tahtiin. Tj-luku 138 eli kohta pois ja sillee. Zau!

2O12 with DoppeLGangeR

Noin, saatiinpa tuokin vuosi päätökseen. Hitto, että tuntuu taas oudolta totutella tuoho uuteen vuosilukuun, mutta kuten joku fiksu ihminen sanoi; kakkosen voi korjata helposti kolmoseks ;)

Hehe

Suoraan sanottuna en jaksa kovin paljon avata tuota edellistä vuotta, mutta jos meinaan tehä sen niin se pitää tehä sitten nyt. Sori, en ala listaamaa tuoho yksityiskohtasesti jokasii kohokohtia kirjottamaa, mutta jos teiän sisäinen kyylä näyttää nyt kaksoispisteseetä niin voitte lukee miun aikasemmat tekstit. Jos jaksatte. Mie en jaksanut:)

Tää vuos oli hyvä vuos, mutta parempiakin on nähty. Vuoden alussa järkkäsin ensimmäistä kertaa pippalot; teemana mie 19 w jee. Kutsuin kavereit vähä sieltä ja täältä ja vaikka pelkäsin jotain ihan muuta, niin ne onnsitu hiton hyvin ja porukka vieläki kiittelee niistä. Suunnitelmis ois kohta pitää uudet :> Jäi hyvä mieli. Alkuvuodesta myös loppu lukion kurssit ja oli nää penkkarit yms. asiaan kuuluvat. Mein juhla epäonnistui täydellisesti, mutta oltii taas koreograafisesti onnistuttu vähän paremmin. Olin siis Itachi Narutosta ja vaikka puku ei ollu ihan täydellinen, niin jäi silti hyvä mieli, ku olin sen kaa säätäny pitkää.

Vika virallinen koulupäivä vietettiin hard bassin tahtiin. Jotku innostuu tekee tuollasen tempauksen nii vedettii abihaalarit päälle ja hyökättii yläasteen aulaa riehumaa ruokailuvälkällä. Onnistui! Tanssin miun kolmannet wanhat ja suoraan sanottuna, ite en henkilökohtasesti tuntenut juurikaan mitään hohtoo siinä, mutta kerranhan ne ois vaa tarkotus vetää. Muuten menee maku, kuten miulla tapahtu. Abiristeily oli aika jännä; aallokko pilas party hard-meiningin, joten viinaa ei tarvinnu paljoo litkii. Mysrkyn takii porukka suurinpirrtein juos seinillä ja vaikka oli paska olo, niin sitä pahaa oloo oli silti kiva potee porukalla hehe. Se reissu oli yks pahimpia ja parhaimpia muistoja.

Sit alko lukuloma. Miun lukemiset jäi vähä vähemmälle ku olin niin mahottoman innokas tekee kaikkee muuta epäolennaista. Kävin aika suurta emotionaalista rundii, jonka takii alotin harrastaa aika voimaakkaasti liikuntaa helpottaakseni tuota omaa oloa. Tuosta lukuloman aikasesta ajasta ei juurikaan oo muistikuvia, miun arki oli sillo vivahdeikkuudestaan huolimatta aika tasapaksua. Muistan kuitenkin, että Kuisma kävi miun luona yökyläs ja valvottiin läpi yön. Enemmä tuollasii!

Kirjotukset. Niist oli hitonmoinen ressi ja ei ne miun osalta menneet mitenkää kiitettävästi, mutta sain kuitenki iha hyvät arvostelut niist. Kirjotuksis parhain asia oli eväät, koe meni syömisen rinnalla iha toissijaseks :3 Kirjotusten jälkee miulla alko neljän kuukauden kesäloma - joo, en hakenut töitä ku miulla ei tukien ansioista rahalle ollu välttämätöntä tarvetta. Aika pian Sanna täytti vuosia, ja piti niitten kunniaks partyt jeaa. Mutta tuo sen jälkeinen loma-aika oli myös sellaista harmaata aluetta, josta en osaa sen tarkemmin kertoa. Sillo kävin taas emotionaalista vuoristorataa, oli helvetin paha olla ja saatoin tehä jotain sellasia asioita mitä ei ois pitänyt. Kävin myös siskon sekä myös äitin luona, osittain pakenin tuota omaa pahaa oloani heiän luokseen. Huomasin muutenkin, että tuo tekemättömyys altisti miut miettimää paljo herkemmi kaikkea ahdistavaa yms. tiiänpähän tästä, ettei tulevaisuudessa kannata suoda itelleen liian pitkiä lomia.

Loppukeväästä miun pianotunnit loppu ja olin itseasiassa aika tyytyväinen siihen. Miulla ei juurikaan ollut enää lisää opittavaa miun omiin tarpeisiin, joten en sitä jäänyt murehtimaan.

Kesäkuu alko ja vuorossa oli ylppärit. Soitin mein koulun ylioppilasjuhlassa yhen kappaleen pianolla, ja vaikka ei onnistunu ihan täydellisesti nii oli kuitenkin kiva antaa tällane läksiäislahja miulta koulukavereille muistoks yhteisistä lukiovuosista. Ainii, mie sain stipendin FUCK YEAAH!!1 Reilusta oppilaskuntatoiminnasta, tuli aika puun takaa nii iski pien hämmennys kesken juhlan :D Ylppäreitten jälkee lähettii jatkoille tuonen jumalan selän taakse kesäjärvelle ja jälleen kerran; party hard! Täs kesäkuun alussa kävin myös pari riparia ja ensihoidon ja sairaanhoidon pääsykokeet jotka onnistuneesti reputin. Noista ripareista varsinkin jälkimmäinen, miun yhdeksäs työripari, oli todellakin ainoa laatuaan. Too bad, menin ihastumaan siellä erääseen leiriläiseen ja ennenku huomasin nii mie olin taas vuoristoradassa. Rehellisesti sanottuna en varmaan koskaan oo ollu nii rikki mitä viime kesänä noitten tapahtumien takia. Anyway, vietettiin kuitenkin kavereitten kaa kiva loppuloma ku käytii suurella lössillä mm. ajaa mikroautoil, piknikil LPR ja linnanmäellä. Enne inttiin lähtöä meiät viel parturoitiin kivasti kaljuiks.

Tosiaankin, sitten on tuo intti. Siitä mie en kerro nyt paljon, koska puolen vuoden jälkeen mie teen kirjotuksen tuost inttiajasta. Ainoastaan sen mainitsen, että oon tutustunut hiton hienoihin tyyppeihin siellä ja tajuan sen sanonnan merkityksen, että intti on ihmisen parasta aikaa.

Loppuvuodesta ei sitten ookkaa enää kerrottavaa, ku ainoastaan joinain viikonloppuna oon päässyt kulkee siviileissä. Henkilökohtanen elämä on kulkenut aika tasaista käyrää ja sen ihmeellisempii ei oo tullut puuhattua. Mitä nyt vois mainita esim. Niina täytti vuosii jee ja oli taas yhet partyt, viihteellä tuli käytyy myös pari kertaa mut siit on nyt mennyt vähä maku, loppuvuodesta käytii Turussa moikkaa Taruu ja Petterii.

Kaiken kaikkiaan vuos oli aika erikoinen. Tuli kuitenkin tutustuttuu moniin uusiin ihmisiin ja vietettyy tosi hienoi hetkiä. Kiitos tästä vuodesta!