Time-out

En oo aikoihi kirjotellu tänne mitään. Tai no aikoihin ja aikoihin mut keskimääräinen bloginpäivitysväli on ollut paljon lyhyempi kuin mitä tän ja edellisen välillä on. En edes tiiä mistä mie nyt kirjoittaisin. On tainnut tulla liian pitkä tauko.

Anyway, oon ollut nyt kotoo pois jonku aikaa. Kävin ekan siskon luona mut menin lyhyellä varotusajalla heti perään moikkaa äitiä Hämeenlinnaan. Välissä sentään pääs olee hetken täällä kotipuolessa. I had a great time, oli tosi kiva nähdä siskoo pitkästä aikaa ja olla näin kahestaa, siskon koiruudetkin oli hauskan veikeitä. Äitin luona oli myöskin mukava käydä.

Kuten mie aikasemmassa tekstissä kerroin, tauko zenost teki kuin tekikin ihan hyvää. Sain unirytmini korjattua ihanteelliselle tasolle, mutta uskonpa että lipsun taas pikkutunneille. Mut se ei ollut ainut asia mitä tuli tehtyä. Tuona aikana tuli pohdittua paljon omaa itteäni, sitä mikä miulle itelleni on tärkeetä ja mistä pitää kiinni. Mitä miun kannattais tehä ja mitä miun ei kannattais tehä. Kuin myös sen mitä ois ollu hyvä tehdä ja mitä ois pitänyt jättää tekemättä. Oon huomannut olleeni aika hankala ja melko itsekäskin. Pikkuhiljaa oon myös kääntynyt siihen tulokseen, että turpaa voisin pitää vähä vähemmän auki, koska näyttää siltä, että liika avoimuus ei taida olla hyväks. Tää pohdinta ei ollut kuitenkaan mikään kevyt operaatio vaan tuotti melko paljon päänvaivaa.

Mie en oo itkenyt oikeasti monee vuoteen, en tiedä johtuuko se siitä että oon vaan omaksunut asenteen "miehet ei itke" vai oonko muuten vaan rakentanu kyynelkanaville muurin. Satunnaisina tunnepurkauksien hetkellä miulta on saattanut pudota kyynel tai pari, mutta itkemään en oo pystynyt. Vaikka oisin halunnut. Välillä vaan tuntuu siltä, että on pakko päästä purkamaan se paha olo sisältään konkreettisesti. Hämeenlinnaan menevällä junamatkalla oli just tällanen olo ja päälimmäisenä ajatuksissa pyöri vaan kysymys "Mikä vittu miuta oikein vaivaa?". Toisinaan en oikein vaan ymmärrä itteeni. Enkä usko että muutkaan. 

Toipuminen kaikenlaisesta angstista vei aikaa, mutta on paljon parempi olo nyt. Tilannetta helpotti huomattavasti kun sain kerrottua äitille asia x:stä ja se oikeasti selkeytti kuvioita paljon. Nyt reissaamisen jälkeen voin sanoo, etten oo pitkää aikaa ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Feeling like being reborn.

♣ Ennen zenosta karkaamista, kävin metsästämässä lpr hupparia operaatioon "oranssi hihaton", mutten miun pettymykseks löytäny sopivaa hupparia, josta ois voinu leikellä sopivan. Päädyinkin nyt korvikkeena punaiseen ja tää osottautukin kivemmaks kuin ensiks luulin. Hehe. Ja OMFG löysin suomalaisest tänää Henkivaeltajan, oon ettiny sitä ties kui pitkää. Aikoihin en myöskään ollut ahdannut miun nassuun ravintolaruokaa, mutta se puute korvautu tänään Sannan kanssa. Taisin saada kulinaarisen orgasmin :3

Going down

Nukkumatti ei oo miun luona käyny kovinkaa useasti tällä viikolla. Oon nukkunut ihan sairaan huonosti ja monena aamuna oon huomannu kierineeni lakanat melkei pois sängystä. Viime yönä miuta kiusas sairaan kova päänsärky, johon autto parvekkeen oven auki pitäminen, mutta sääli että päänsäryn mentyä ohi oli jo aamu. Pitäis saada tää rytmi palautettua takas kohilleen, koska tää valvominen ei todellakaan tee hyvää miun mielenterveydelle. Ja nimenomaan tää yksinvalvominen. Päivät muuttuu sairaan sekaviks, mie ahdistun asioist paljon helpommin ja ressimäärä kasvaa. Näitten yöttömien öitten aikana tulee mietittyä liikaa kaikenlaista. Pahoja asioita.

Viikko pois kotoo tulee tekee ihan hyvää.

Twelve years behind

Argh. Tällä hetkellä on taas hyvin vaikeasti kuvailtava olotila päällä. En tiiä mitä tekisin tällä hetkellä, koska jotakin ilmeisesti haluaisin tehdä purkaakseni energiaani. Hassua siks, että en silti saa itteeni tekemään mitään, koska into katoaa heti kun oon ehtinyt ajatteluvaihetta pidemmälle. Sentään tänne blogiin onnistuneesti eksyin kirjoittamaan. Liian monii asioita pyörii nyt päässä, mutta koska loppuillan oon miettinyt pianonsoittoon ja pianoon liittyviä asioita niin päätän purkaa tätä oloa kirjottamalla tästä miulle rakkaasta ja päivittäisestä harrastuksesta pienehkön tekstin.

Mie oon kohta soittanut pianoa 12 vuotta ja se on oikeastaan aika pitkä aika, kun ajattelee että mie olin silloin ensimmäisellä luokalla kun tän harrastuksen aloitin. Mie en oo ihan varma mistä tää edes lähti, mut luulen että miun vanhemmat kysy miulta joskos mie haluaisin alkaa soittamaan jotakin soitinta ja vastasin siihen että joo, pianoa. Läpäisin musiikkikoulun kykyvaatimukset ja pääsin aloittamaan musiikin harrastamisen. Ensimmäiset vuodet meni aika lailla siinä että opettelin musiikin perusasiat; pianonsoiton puolella siihen kuului mm. erilaisia harjoitustekniikoita, sormijärjestyksiä ja pedaalin käyttämistä. Lisäksi myös soittoasennon oppimista, sormien asennon oppimista ja dynamiikan hallitsemista. Musiikinteorian (näin hienommin sanottuna säveltapailun) puolella miuta opetettiin taas mm. laulamaan suoraan nuoteista, ymmärtämään ja tuottamaan rytmejä ja analysoimaan erilaisia sointujaksoja. Siihen aikaan mie vähät välitin tuosta teoriapuolesta, koska aattelin silloin sen olevan yhtä paskaa eikä sillä olevan konkreettisesti mitään tekemistä käytännön juttujen kanssa. Mutta nyt vanhempana opittua tietoa pystyy soveltamaan paremmin ja se onkin pääsyy sille minkä takia pianonsoittajat (tai soittajat yleensä, luulisin) junnaavat siellä noviisitasolla monia vuosia. Sävellyksiä pitäisi pystyä ymmärtämään ja käsittämään, jotta oppiminen lähtisi nopeampaan kasvuun.

Klassinen pianomusiikki ei miuta oikeastaan koskaan oo kiinnostanut kovin paljon, minkä takia lukuisia kappaleita miulla on jäänyt kesken opettelematta motivaation puutteen takia. Kyllä niitä kivojakin kappaleita onneksi löytyi, jotka pitivät innostustani yllä. Myöhemmin mie tutustuin netin ihmeellisessä maailmassa myös muunlaiseen pianomusiikkiin kuin vanhaan klassiseen. Erilaiset tunnetut soundtrackit tai eri animuiden melodiat kannustivat ottamaan miun harrastuksessa uuden askeleen eteenpäin, aloin nyt itse etsiä sellaisia kappaleita jotka miuta todella kiinnostivat. Tosin miun opettaja klassisen musiikin ystävänä piti tiukasti kiinni siitä, että soittotunneilla sitten myös soitettiin klassista, joten "kivan" opppiminen jäi kotiin ilman tutoroimista. Varsinaisia pianoläksyjä en jaksanut taas "kivalta" opetella motivaation suunnatessa muualle, jonka vuoksi soittotunneista alkoikin tulla taakka. Taisin kuitenkin saada opetattajani tajuamaan, että miulla pitää olla kivempia kappaleita läksyinä, jotta niitä tulis harjoiteltua. Noh, klassisessa pysyttiin, mutta pääsin ite vetelemään paremmin naruista ja tyrmäsin kappaleet suoraan, jos ne eivät kuulostaneet miun korvaan oppimisen arvoselta.

Tässä nyt olen, kohta opinnot lopettaneena, mutta silti edelleen hyvin kiinnostunut pianon soittamisesta. Miuta tosin harmittaa miun oma osaaminen, mie oisin voinut oppia niin paljon enemmän. Tavallisen tallaajan korvaan mie soitan "Tosi hienosti, awws", mutta näin kauan soittaneena mie oon rehellisesti sitä mieltä, että miun tason pitäis olla paljon parempi. Tietenkin yks syy on se, että luistin niistä läksyjen soittamisesta, jotka ois tekniikkaa kehittänyt paljon paremmin kuin miun "kivat" kappaleet, mutta uskon pääsyyn olevan ehdottomasti seuraava. Oon tosi harvoin päässyt antautumaan luovuudelle täysin, koska oon aina jollain tasolla ajatellut, että kuinka paljon miun soittaminen ärsyttää muita kuulijoita. Kotona oli lähes aina joku paikalla. Soitin yleensä sitten vain sen verran, kuin uskoin muiden sietävän ja jätin ikävänkuuloiset harjoittelut harjoittelematta kunnolla. Nyt täällä kerrostalokämpässäkin miuta vaivaa täysin sama ongelma. Mie tiiän, että miun naapurit ei todellakaan arvosta tätä, jonka takia vältän pianon hakkaamista ja taas niitä ikävänkuuloisia harjoittelukohtia. Melutahan mie kuitenkin saan, joten tän ei pitäis olla ongelma, mutta se silti on. Lisäks mie saan myös miun musiikilliset inspikset yöaikaan ja silloinhan tää soittaminen ei käy päinsä. Huoh. Tilannetta helpottais huomattavasti, jos omistaisin digitaalipianon niin saisin uppoutua miun omaan pianonsoittajan ihmemaahan täysin muista ja vuorokaudenajasta välittämättä, koska kuulokkeista ei ääni kuulu muille kuin miun omaan korvaan. Pari tonnia vaan pitäis saada ensiks kasaan ja tuo entinen piano saada pois. Se taitaakin olla tällä hetkellä se suurin ongelma. Oli iso ja vaativa urakka saada se tänne kämppään, mutta poissaaminen on varmasti hankalampaa. Onneks se ei silti oo mahdoton urakka.

Tuota miun nykyistä Fazeria oon kyl rakastanut yli kaiken. Tuollaista valkoista ja koristeltua pianoa ei löydy jokaisen soittajan talosta. Sointi ei kylläkään oo ollut mikään paras. Miun korvaan ääni leviää liikaa ja koskettimet antaa sen verran helposti periksi, että muilla pianoilla on huomattavasti hankalampaa soittaa niiden koskettimien jäykkyyden takia. Mutta noista vioista huolimatta sen sointi on keskivertopianoa parempi ja uskoisin saavani siitä sen verran rahaa, että digitaalipianon saisin hommattua. Aito piano ei koskaan voita sähköistä, mutta kuulokkeet on sitä mitä mie tällä hetkellä tarviin kaikista eniten, joten tällaiset suunnitelmat sitten joskus.

Miulle suuren ilon tuo se, jos mie saan jonkun soitollani hymyilemään

Taas yksi päivitys

Äh, vatsa halkeaa. Käytiin tuos äsken Kuisman kanssa mäkissä hetken mielijohteesta ja otettii mukaan safkaa. Täs samalla Supernaturalii kattelles roskaruoka uppos hyvin, mutta koska tänään en ollut aikasemmin syönyt ollenkaan niin vähän liiankin hyvin. Ugh.

Tänään mie törmäsin toisenlaiseen lomakriisiin. Viime viikolla mie tyyliin ressasin sitä miten miulla on liian pitkä loma, mutta nyt miulle tuli jonkinlainen paniikintapainen kun tajusin miten nopeasti tää loma menee. Viikko jo lomailtu, kahden kuukauden päästä on ylppärit, jonka jälkeen on n. 2/3 lomasta vietetty. Mutta sitten osasin taas ajatella miten paljon tätä lomaa loppujen lopuks on jäljellä joten ei siitä enää mitään.

Mutta mitäs mie oon viime päivinä puuhaillut. Perjantaina Saimaanharjulla oli rovastikunnan seurakuntien väliset salibandyottelut, joissa Joutseno otti turpaan ihan mukavasti. Verta, hikeä ja kyyneleitä tuli vuodatettua paljonkin, mutta vaikkei loistettu pisteissä niin kyl meil silti oli paras ryhmähenki ja pelifiilis. Illan saldoks jäi lukuiset rakkulat varpaissa ja jalkapohjissa, verestävä kuhmu polvessa sekä kipee alaselkä. Ainiin, ja parit vahinkonaarmut nenässä by Matti :DD Lauantaina kävin Markuksen kanssa Gemmin Glow Partyissa ja kivaahan siellä oli, mutta odotin oikeastaan paljon enemmän. Ei sinänsä eronnut normaaleista reissuista kuin hintatasoltaan ja sielt sai ostettua tällä kertaa valotikkuja. Vaaleidenen vaatteitten ois pitänyt hohtaa UV-valossa, mutta melko köyhästi efektit toteutui. Illal oli iha semijees-fiilikset, mut seuraavan päivän aamuna olo oli entistä kankeampi, ks. perjantai. Eilen mie lainasin Sannalta Hohdon, jonka meinasin tässä lähipäivinä lukea, kun en siitä vielä mitään tiedä. Kuulemma hyvä teos kutienkin. Tänään postiluukusta tippui Storm 3 (PS3), johon hieman petyin, mutta toisaalta en oottanutkaan siltä kovin paljoa. Samankaltainen peli kuin edeltäjänsä lisähahmoilla höystettynä ja kavereitten kanssa pelaillessa menee kyllä hyvin. Kämppä on edelleen pienen kaaoksen alaisena ja salikortti edelleen hukassa. Kortti tosin mennyt jo umpeen, mutta ois se ihan hyvä löytää ennenkuin uutta menee pyytämään. Lisäks tänään mie innostuin ostaa kaupasta ruissipsejä. Kiitos Sanna ♥

Oon jo pidemmän aikaa miettiny miun bloginkirjoittamista, sitä mistä se lähti ja mihin on tultu. Oon huomannut, että miun tyyli on pitkälti muuttunut jatkuvaan otteeseen ja saa nähdä milloin pääsen pysyvään rakenteeseen mitä tylsästi sitten noudatan kyllästymiseen asti. Tai sit jatkan tätä rataa kuin pokemon, jonka evoluutioasteita on rajaton määrä.

Ensimmäisissä blogiteksteissä mie raportoin hyvinkin tarkasti mitä olin tehnyt, mutta en pitkään jaksanut sitä rataa kulkea. Ensinnäkin mie huomasin sen vaan ahdistavan miuta, koska tein itsestäni liian avoimen kertomalla miun tekemistä asioista tarkasti. Kyllähän mie edelleen kerron miun blogissa mitä oon tehnyt ja mitä miulle kuuluu, jos mie koen sen kertomisen arvoiseksi, mutta samaan tapaan en oo kertonut asioista kuin ennen, kuten mitä tein minäkin viikonpäivänä ja oliko kivaa vai eikö ollut. Tästä tuli mieleen useampien ihmisten huolet siitä, että jos alkaa/on alkanut kirjoittaa blogia, niin mitä sinne kirjoittaa ja uskaltaako kirjoittaa ja kokeeko itsensä sitten haavoittuvaiseksi niissä tapauksissa siis jos kirjoittaa blogia oman elämänsä näkökulmasta (ns. päiväkirjablogi). Mutta eihän sinne tarvitse kirjoittaa sellasia asioita, jotka kokee ahdistavana kertoa julkisesti. Osa saattaa tässä vaiheessa ajatella, että mitä sinne sitten kirjoittaisi. Omasta puolestani voin sanoo sen, että mitä tahansa. On sitä paljon muutakin mistä voi kirjoittaa. Miunkin viimeaikaisimmat tekstit on sisältäny suurimmaks osaks vain kaikkee randomii, jotain turhanpäiväistä tietoo, jonka oon syystä tai toisesta taikka vain hetken mielijohteen vuoksi halunnut jakaa, joskus jotain syvällisempää ja sit vaan tällaisia yleisiä pohdintoja mitä tälläkin hetkellä kirjotan. Sinänsä harmittaa, kun tän ''blogivillityksen'' mentyä ohi moni on jättänyt kirjoittamatta tai kirjoittaa hyvin harvoin, koska miusta muiden tekstei on oikeesti kiva lukea. Vaikutti ne sitten kuinka paskalta itestään, mut toisen näkökulmast ne on kyllä jotain aivan muuta. Moni on sanonut kirjoittavansa vain itseään varten, mutta kyllä se silti kannustaa kirjoittamaan, jos tietää että blogiaan luetaan. Tällä hetkellä miun seuraamista blogeista ainoastaan muutamaa kappaletta päivitetään suht aktiivisesti, joten rohkaisen kirjoittamaan! Olisi kiva lukea enemmän :)

Hmm, nyt mie huomasin joutuneeni hieman sivuraiteille, eihän miun tuohon pitänyt ollenkaan päätyä. Mie lopetan kuitenkin sen, mistä miun piti alunperin kertoa. Jossain vaiheessa mie aloin kertomaan tekstin lopussa jotain yksittäisiä asioita, jota en saanut varsinaisen tekstin sekaan sullottua ("säläosio"), mutta niitäkään en oo vähään aikaan tehnyt, joko oon ollut vain laiska tai sit oon oppinut kirjoittamaan asiat yhtenäiseen tekstiin niin että säläosiota ei ole tarvinnut käyttää. Mie en osaa sanoo miun nykyisestä kirjotustavasta oikeastaan muuta jo mainitun lisäksi kuin että uskon itse kehittyneeni kirjoittajana. Alussa miun teksti oli kankeaa ja kuivaa, nykyään omasta mielestäni vähän vähemmän sellaista. Miullahan olikin tarkoituksena  blogia aloitellessa kirjoittamisen parantaminen yleisesti ja YO-kirjoituksia varten, ja kyllä mie voin sanoo tästä olleen hyötyä. Eikä pelkästään hyötyä, myös hauskaa tää on ollut.