Twelve years behind

Argh. Tällä hetkellä on taas hyvin vaikeasti kuvailtava olotila päällä. En tiiä mitä tekisin tällä hetkellä, koska jotakin ilmeisesti haluaisin tehdä purkaakseni energiaani. Hassua siks, että en silti saa itteeni tekemään mitään, koska into katoaa heti kun oon ehtinyt ajatteluvaihetta pidemmälle. Sentään tänne blogiin onnistuneesti eksyin kirjoittamaan. Liian monii asioita pyörii nyt päässä, mutta koska loppuillan oon miettinyt pianonsoittoon ja pianoon liittyviä asioita niin päätän purkaa tätä oloa kirjottamalla tästä miulle rakkaasta ja päivittäisestä harrastuksesta pienehkön tekstin.

Mie oon kohta soittanut pianoa 12 vuotta ja se on oikeastaan aika pitkä aika, kun ajattelee että mie olin silloin ensimmäisellä luokalla kun tän harrastuksen aloitin. Mie en oo ihan varma mistä tää edes lähti, mut luulen että miun vanhemmat kysy miulta joskos mie haluaisin alkaa soittamaan jotakin soitinta ja vastasin siihen että joo, pianoa. Läpäisin musiikkikoulun kykyvaatimukset ja pääsin aloittamaan musiikin harrastamisen. Ensimmäiset vuodet meni aika lailla siinä että opettelin musiikin perusasiat; pianonsoiton puolella siihen kuului mm. erilaisia harjoitustekniikoita, sormijärjestyksiä ja pedaalin käyttämistä. Lisäksi myös soittoasennon oppimista, sormien asennon oppimista ja dynamiikan hallitsemista. Musiikinteorian (näin hienommin sanottuna säveltapailun) puolella miuta opetettiin taas mm. laulamaan suoraan nuoteista, ymmärtämään ja tuottamaan rytmejä ja analysoimaan erilaisia sointujaksoja. Siihen aikaan mie vähät välitin tuosta teoriapuolesta, koska aattelin silloin sen olevan yhtä paskaa eikä sillä olevan konkreettisesti mitään tekemistä käytännön juttujen kanssa. Mutta nyt vanhempana opittua tietoa pystyy soveltamaan paremmin ja se onkin pääsyy sille minkä takia pianonsoittajat (tai soittajat yleensä, luulisin) junnaavat siellä noviisitasolla monia vuosia. Sävellyksiä pitäisi pystyä ymmärtämään ja käsittämään, jotta oppiminen lähtisi nopeampaan kasvuun.

Klassinen pianomusiikki ei miuta oikeastaan koskaan oo kiinnostanut kovin paljon, minkä takia lukuisia kappaleita miulla on jäänyt kesken opettelematta motivaation puutteen takia. Kyllä niitä kivojakin kappaleita onneksi löytyi, jotka pitivät innostustani yllä. Myöhemmin mie tutustuin netin ihmeellisessä maailmassa myös muunlaiseen pianomusiikkiin kuin vanhaan klassiseen. Erilaiset tunnetut soundtrackit tai eri animuiden melodiat kannustivat ottamaan miun harrastuksessa uuden askeleen eteenpäin, aloin nyt itse etsiä sellaisia kappaleita jotka miuta todella kiinnostivat. Tosin miun opettaja klassisen musiikin ystävänä piti tiukasti kiinni siitä, että soittotunneilla sitten myös soitettiin klassista, joten "kivan" opppiminen jäi kotiin ilman tutoroimista. Varsinaisia pianoläksyjä en jaksanut taas "kivalta" opetella motivaation suunnatessa muualle, jonka vuoksi soittotunneista alkoikin tulla taakka. Taisin kuitenkin saada opetattajani tajuamaan, että miulla pitää olla kivempia kappaleita läksyinä, jotta niitä tulis harjoiteltua. Noh, klassisessa pysyttiin, mutta pääsin ite vetelemään paremmin naruista ja tyrmäsin kappaleet suoraan, jos ne eivät kuulostaneet miun korvaan oppimisen arvoselta.

Tässä nyt olen, kohta opinnot lopettaneena, mutta silti edelleen hyvin kiinnostunut pianon soittamisesta. Miuta tosin harmittaa miun oma osaaminen, mie oisin voinut oppia niin paljon enemmän. Tavallisen tallaajan korvaan mie soitan "Tosi hienosti, awws", mutta näin kauan soittaneena mie oon rehellisesti sitä mieltä, että miun tason pitäis olla paljon parempi. Tietenkin yks syy on se, että luistin niistä läksyjen soittamisesta, jotka ois tekniikkaa kehittänyt paljon paremmin kuin miun "kivat" kappaleet, mutta uskon pääsyyn olevan ehdottomasti seuraava. Oon tosi harvoin päässyt antautumaan luovuudelle täysin, koska oon aina jollain tasolla ajatellut, että kuinka paljon miun soittaminen ärsyttää muita kuulijoita. Kotona oli lähes aina joku paikalla. Soitin yleensä sitten vain sen verran, kuin uskoin muiden sietävän ja jätin ikävänkuuloiset harjoittelut harjoittelematta kunnolla. Nyt täällä kerrostalokämpässäkin miuta vaivaa täysin sama ongelma. Mie tiiän, että miun naapurit ei todellakaan arvosta tätä, jonka takia vältän pianon hakkaamista ja taas niitä ikävänkuuloisia harjoittelukohtia. Melutahan mie kuitenkin saan, joten tän ei pitäis olla ongelma, mutta se silti on. Lisäks mie saan myös miun musiikilliset inspikset yöaikaan ja silloinhan tää soittaminen ei käy päinsä. Huoh. Tilannetta helpottais huomattavasti, jos omistaisin digitaalipianon niin saisin uppoutua miun omaan pianonsoittajan ihmemaahan täysin muista ja vuorokaudenajasta välittämättä, koska kuulokkeista ei ääni kuulu muille kuin miun omaan korvaan. Pari tonnia vaan pitäis saada ensiks kasaan ja tuo entinen piano saada pois. Se taitaakin olla tällä hetkellä se suurin ongelma. Oli iso ja vaativa urakka saada se tänne kämppään, mutta poissaaminen on varmasti hankalampaa. Onneks se ei silti oo mahdoton urakka.

Tuota miun nykyistä Fazeria oon kyl rakastanut yli kaiken. Tuollaista valkoista ja koristeltua pianoa ei löydy jokaisen soittajan talosta. Sointi ei kylläkään oo ollut mikään paras. Miun korvaan ääni leviää liikaa ja koskettimet antaa sen verran helposti periksi, että muilla pianoilla on huomattavasti hankalampaa soittaa niiden koskettimien jäykkyyden takia. Mutta noista vioista huolimatta sen sointi on keskivertopianoa parempi ja uskoisin saavani siitä sen verran rahaa, että digitaalipianon saisin hommattua. Aito piano ei koskaan voita sähköistä, mutta kuulokkeet on sitä mitä mie tällä hetkellä tarviin kaikista eniten, joten tällaiset suunnitelmat sitten joskus.

Miulle suuren ilon tuo se, jos mie saan jonkun soitollani hymyilemään